"Niin, minun. Joskus pistää päähäni käydä naamiohuveissa. Sanalla sanottu: se on minun — olkoon se tarpeeksi sanottu!"
"Mutta kukas antoi teille tuon paketin?"
Emilia ei vastannut mitään, vaan seurasi tätin esimerkkiä ja meni ulos. Muutamien minuuttien perästä tuli hän kuitenkin takaisin, ja kun luutnantti uudestaan tahtoi tehdä muutamia kysymyksiä häneltä, katsoi hän tuimasti luutnanttiin, ja sanoessaan tälle että kavalierin pitäisi semmoista uteliaisuutta hävetä, vaihetteli eri tunnon-ilmaukset hänen kasvoissaan ja hän kävi synkäksi. Mutta kohta otti hän kortit esille pöytälaatikosta ja kehoitti luutnanttia povaamaan hertassa.
Jergunov otti hymyillen kortit, ja kaikki epäluuloisuus katosi kohta. Mutta nämä ilkeät ajatukset tulivat takaisin vielä samana iltana. Hän oli jo jättänyt taakseen talon laipiossa olevan, kadulle vievän pienen portin ja viimeisen kerran huutanut Emilialle: "hyvästi, Zuckerpüppchen", kun pieni tanakka mies sujahti hänen sivuitsensa ja kirkas kuuvalo näytti hänelle mustalaisen laihat kasvot mustilla viiksillä, kotkannenällä ja säihkyvillä silmillä tuuheiden kulmakarvojen alla. Tämä mies piilottihe kiiruusti erään huoneenkulman taakse. Varmaan luuli luutnantti tuntevansa, — ei hänen kasvojansa, sillä niitä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt, — vaan kyllä hänen nyörinuttunsa hihan noilla kolmella hopeanapilla. Joku levottomuus heräsi ymmärtäväisen ja järkevän nuoren miehen sielussa. Kun hän oli tullut kotiinsa, ei hän, aivan vasten tapaansa, sytyttänyt suurta merenvaahtopiippuansa. Kyllähän muuten odottamaton yhtymys lumoavan Emilian kanssa ja hänen seurassaan vietetyt ihanat hetket saattoi olla syynä hänen liikutettuun mielensä tilaan.
II.
Mitkä luutnantin epäilykset lienevät olleetkaan, niin katosivat ne kohta ja jälkeä jättämättä. Hänen käyntinsä Riigan naisten luona tulivat yhä tiheämmiksi. Alussa kävi Jergunov heidän luonansa ainoastaan salaa, koska hän tavallansa häpesi olla heidän tuttavansa; mutta kohta näytti hän julkisesti pitävänsä vastasaatujen tuttaviensa asuntoa kaikkia muita taloja parempana; luonnollisesti jäivät hänen oman nuorenmiehen asuntonsa neljä kolkkoa seinää saman ylenkatseen alaisiksi. Rouva Fritsche ei enää herättänyt vastenmielisiä tunteita hänessä, vaikka tämä edelleen kohteli häntä jokseenkin epäkohteliaasti, melkeinpä halveksivaisesti. Tämänkaltaiset naiset pitävät luonansa käviöitään arvossa heidän auliutensa mukaan, eikä luutnantti ollut aivan saituudesta vapaa. Mitä lahjoihin tulee, niin hän kernaimmin tarjosi pähkinöitä, rusinoita ja piparkakkuja. Ainoastaan yhden kerran oli hän — käyttääksemme hänen omia sanojansa — saattanut itsensä häviöön: hänellä oli ollut mukanaan Emilialle pieni kaulahuivi, oikeata franskalaista, punaista silkkikangasta. Samana päivänä tämä poltti nipukat siitä kynttilällä; luutnantti nuhteli häntä siitä ja heti solmi Emilia sen kissansa häntään; luutnantti suuttui siitä, vaan Emilia nauroi hänelle vasten naamaa. Täytyipä luutnantin viimein vielä tunnustaakin, ei ainoastaan että hän oli kykenemätön hankkimaan itselleen minkäänlaista kunnioitusta Riigan naisten luona, vaan myös etteivät edes luottaneet häneen. Sillä ei koskaan häntä päästetty sisään heti eikä ennenkuin oli ensin pidetty tarkkaa tutkintoa. Usein täytyi hänen odottaa; toisen kerran sai hän kääntyä takaisin ilman muitta mutkitta ja ettei hän pääsisi heidän asioitaan tuntemaan, puhuivat he aina hänen läsnä ollessaan keskenään saksaa. Emilia ei tehnyt hänelle vähintäkään selkoa teoistaan ja toimistaan; ja kaikkia hänen kysymyksiänsä Emilia aina tarkoin kierrätteli. Mikä kuitenkin enemmin huoletti häntä oli se seikka, että rouva Fritschen talossa, joka, jos kohta näöltään vähäinen, kuitenkin oli jokseenkin avara, löytyi useampia huoneita, jotka aina olivat hänelle suljetut. — Tästä kaikesta huolimatta kävi Jergunov yhtä uutteraan Emilian luona. Hän löysi siellä, niinkuin sanotaan, rakastavan sydämen, ja hänen turhamielisyyttään kutkutti, kun hänen nuori ystävänsä, joka edelleen kutsui häntä Florestaniksi, yhä enemmän ja enemmän ihaili hänen miehistä kauneuttaan, ja huomasi että hänen silmänsä olivat paratiisilinnun silmien näköisiä.
Lämpimänä kesäpäivänä, puolenpäivän aikaan, tuli luutnantti, vietettyään koko aamupäivän polttavassa auringonhelteessä työmiesten luona laivanveistämöllä, läähättäen ja uupuneena pienelle, hänelle kovinkin hyvin tunnetulle portille. Hän kolkutti; ei annettu hänen odottaa. Tuskin päästyään niin sanottuun salongiin heittäytyi hän sohvalle. Emilia lähestyi häntä ja pyyhki hänen kovassa hiessä olevaa otsaansa nenäliinallansa.
"Kuinka väsynyt hän on! ja niin kuuma!" sanoi hän sääliväisenä; "ystävä raukka! Jos hän edes olisi avannut kauluksensa hakaset! Herra Jumala, näkeehän hänen pienen sydämensä jytkyttävän hänen rinnassaan!"
"En jaksa enää", vastasi Jergunov huoahtaen. "Jaloillani aamusta varhain ja tämä polttava aurinko sitten! Ensin arvelin paeta kotiin, vaan siellä odottaa minua ruunun tavaranhankkijat, nuo verimadot. Täällä, sinun luonasi — mikä raittius ja vilppaus! Luulenpa melkein että mieleni tekisi nukahtaa hiukan, jos uskaltaisin".
"Tee se huoletta, ei kukaan ole sinua häiritsevä".