Luutnantti viipyi rouva Fritsche'ssä myöhään saakka. Nikolajeviin tultuaan hän ei ollut vielä viettänyt niin hauskaa iltaa. Monasti juohtui kyllä hänen mieleensä, että tuskin upseerille, aatelismiehelle, sopi seurustella semmoisien kanssa kuin Riigan fröökynän ja hänen tätinsä; mutta Emilia oli niin viehättävä, hän puhui niin lystikkäästi, katsoi häneen niin kujeellisilla katseilla, niin että hän jätti kaikki epäilykset, saadakseen kerran vapaasti nauttia elämää; jota tekemään muuan pappi, eräs hänen sukulaisensa, oli häntä kehoittanut. Ainoastaan yksi seikka saattoi hänet hiukan levottomaksi ja vaikutti ilkeästi hänen mieleensä. Kesken hänen vilkkainta juttuaan Emilian ja tätin kanssa, avautui huoneen ovi raolleen, tarpeeksi että siitä sopi miehen käsivarsi, joka asetti jokseenkin suuren, ruokaliinaan käärityn paketin eräälle tuolille. Tällä käsivarrella oli musta hiha, jossa huomattiin kolme pientä hopeanappia. Molemmat naiset tarttuivat uteliaasti kääryyn, tutkiakseen sen sisällystä. — "Ei ne ole samoja lusikoita", huusi Emilia; mutta täti sysäsi hänet syrjään kyynäspäällään ja kantoi niin kiiruusti ulos paketin, ettei solminnut edes kiinni ruokaliinan neniä. Luutnantti tuli nähneeksi yhden näistä ja luuli siinä huomaavansa veritahran näköisen punaisen pilkun. — "Mitä siinä oli?" kysyi hän; "oletteko saaneet takaisin vielä enemmän varastettuja tavaroitanne?"
"Olemme", sanoi Emilia vitkaan, — "ne on hankittu meille takaisin".
"Kuka on ne löytänyt? miespalvelijanne?"
Emilia veti kulmiansa ryppyyn.
"Mikä miespalvelija?" kysyi hän; "meillä ei ole semmoista".
"Mutta kaikissa tapauksissa joku mies?"
"Ei koskaan astu mies yli meidän kynnyksemme".
"Pyydän tuhat kertaa … mutta minä tunsin aivan varmaan jonkun 'vengerka'n' hihan, — ja tämä lakki sitten?"
"Ei koskaan, ei koskaan astu mies yli meidän kynnyksemme", kertoi Emilia uudestaan painolla. — Mitä te olisitte voineet nähdä? tämä lakki on minun".
"Kuinka? — teidän?"