MAJATALO
Kirj.
I. S. Turgenjeff
Suomentanut
Alexander Halonen
Turussa, Sosialistin Kirjapaino-Osuuskunta, 1912.
Majatalo.
Suuren B…n tien varrella, milt'ei yhtäkaukana kahdesta piirikaupungista, joitten kautta tie kulki, vielä äskettäin seisoi avara majatalo, hyvin tunnettu kolmivaljakkoajureille, rahtimiehille, kauppamatkustajille, porvareille ja yleensä kaikille monilukuisille ja -laatuisille matkalaisille, jotka kaikkina vuoden aikoina liukuvat meidän teillämme. Olipa aika, jolloin kaikki poikkesivat tuohon taloon; ellei ehkä jonkunlainen tilanhaltijan umpivaunu, jota veti kuusi kotona kasvatettua hevosta, pysähtymättä ajanut ohitse, joka seikka ei kuitenkaan estänyt ajuria ja palvelijaa vaunun takaistuimella eräänkaltaisin omituisin tuntein ja hartauksin katsahtamasta heille liiankin tuttuihin portaisiin; tahi jonkunlainen miesraukka huonoine rattaineen ja kolmine viiskopekkaisine povitaskussa, saavuttuaan rikkaan talon kohdalle, nykäissyt ohjista väsynyttä hevoskaakkiaan, kiirehtien yölevolle suuren asutuksen takalistolle sijaitsevaan rahvaan yömajaan, talonpoikaisen isännän tykö, jolta heinien ja leivän ohella et mitään muuta voinut löytää, etkä siitäkään ylimääräistä kopekkaa tarvinnut maksaa. Sopivan asemansa ohella, majatalo, josta alotimme kertomuksen, ylpeili paljolla: erinomaisella vedellä kahdessa syvässä kaivossa kitisevine pyörineen ja rautaisine sankoineen vitjoissa; tilavalla pihamaalla lautaisine, tiiviine katoksineen; suurella varastolla hyviä kauroja kellarissa; lämpöisellä tuvalla, minkä mahtavan venäläisen kiukaan kupeelta ulkoni kaksi pitkää lavitsaa, ja, lopuksi, kahdella kyllin puhtaalla kamarilla, punaliljaisine, alhaalta hieman revittyine seinäpapereineen, maalattuine puusohvineen ja samanlaisine tuoleineen ja geraniumikukkineen akkunalla, joita, sivumennen sanoen, ei milloinkaan oltu pesty, ja jotka siis kukoistivat monivuotisessa tomussa. Muitakin mukavuuksia vielä tarjosi tämä majatalo: — paja siitä oli likellä, siinä myöskin melkein sijaitsi mylly; lopuksi, syödäkin siinä oli hyvä, sillä vanha keittäjätär ruoan laittoi maukkaan ja rasvasen, eikä säälinyt aineita; lähimpään kapakkaan laskettiin matkaa kaikkiaan puoli virstaa; isäntä piti kaupan nuuskaa, joskin tuhkalla sekoitettua, kuitenkin hyviin väkevää ja nenään mukavasti vaikuttavaa — sanalla sanoen, paljon oli syitä minkä tähden tästä talosta eivät matkustavaiset muihin muuttaneet. Isäntä miellytti matkalaisia — sehän on pääasia; ilman sitä, tietysti, ei mikään yritys menesty; hän miellytti sitäkin enemmän sentähden, kuten naapurit tiesivät kertoa, että hän oli hyvin onnellinen ja kaikissa edesottamisissan menestyi loistavasti, vaikka vähän hän oli ansainnut menestystään; mutta nähtävästi, ketä onnestaa, piin sitä onnestaa.
Isäntä tämä oli porvari, nimeltään Naum Ivanovitsh. Vartaloltaan hän oli keskimittainen, paksu, kymäräinen ja harteikas; pään hän omisti suuren, pyöreän, tuuheat hiukset, jotka jo olivat harmaat, vaikkei hänellä, päältä katsoen, saattanut olla yli neljänkymmenen ikää; poskensa olivat täyteläiset ja tuoreet, otsa matala, mutta valkonen ja tasanen, ja pienet, kirkkaat, siniset silmät, joilla hän hyvin merkillisesti katseli: — karsaasti ja samalla kertaa röyhkeästi, joka varsin harvoin tapahtuu. Päänsä hän aina piti kumarassa ja vaivaloisesti sitä käänteli, ehkä siitä syystä, kun kaula hänellä oli kovin lyhyt; hän käveli kiivaasti mutta jäykästi ja heilutteli tasaisessa tahdissa käsiään. Kun hän hymyili, ja hän hymyili varsin usein, äänettömästi, ikäänkuin itsekseen, hänen paksut huulensa epämiellyttävästi vetäytyivät syrjään ja paljastivat rivin lujia ja loistavia hampaita. Hän puhui katkonaisesti, ja jonkunlaisella ynseällä äänensoinnulla. Partansa hän leikkasi, mutta ei silti käynyt näöltään saksalaiseksi. Hänen pukunsa käsitti pitkän, kauttaaltaan käytetyn viitan, leveät housut ja kengät paljaissa jaloissa. Hän usein poistui kotoaan asioilleen, joita hänellä olikin paljon — hän keinotteli hevosilla, välitti maata, vuokrasi kasvitarhoja, osti puistoja ja yleensä harjoitti monenlaisia kauppatoimia — mutta hänen poissaolonsa eivät milloinkaan venyneet pitkiksi; niinkuin myyrä, jota hän erittäin omituisten silmiensä vuoksi muistutti, palasi hän takaisin omaan pesäänsä. Hän osasi pitää tämän pesän järjestyksessä; kaikkialle hän ennätti, kaikki kuunteli ja määräili, antoi, päästi ja tilitti itse, eikä kenellekään kopeikkaakaan alentanut, samalla ei myöskään liikaa ottanut.
Matkustavaiset eivät hänen kerallaan lörpötelleet, eikä hän itse liioin haaskannut turhanpäiten sanoja. »Minulle teidän rahanne ovat tarpeen, mutta teille tarjoilu», jutteli hän, hitaasti esittäen joka sanan: »emmehän lapsia ole kastamassa kerallanne; matkustaja söit, syötit, älä istuskele! Mutta jos olet väsynyt, niin makaa, älä lörpöttele». Työläiset piti hän suurikasvuiset ja terveet, mutta säyseät ja toimeliaat he häntä kovin pelkäsivät. Itse hän ei ottanut suuhunsakaan miestä väkevämpää, mutta heille jakoi suurina juhlina kymmenkopekkaisen mieheen viinaa varten; muina päivinä he eivät tohtineet juoda. Naumin kaltaiset ihmiset pian rikastuvat… mutta siihen loistoon varallisuuteen, minkä hän omisti, — hänen laskettiin omistavan nelisen- eli viitisenkymmentätuhatta — Naum Ivanovitsh ei vaeltanut suoraa tietä…