— "Olen. Siitä on jo monta Herran vuotta. Minä olen nyt jo kolmannella kahdeksatta, mutta Moskovassa kävin kuudennellatoista vuodellani."

Ovsjanikov huokasi.

— "Ketä kaikkia näitte siellä?"

— "Ylimyksiä näin monen monta ja näkihän heidät joka mies; julkisesti elivät, uljaasti ja komeasti. Mutta semmoiselle herralle kuin kreivi Aleksei Grigorjevitsh Orlov-Tshesmenski, semmoiselle ei ollut verran vetänyttä, ei missään. Usein näin minä Aleksei Grigorjevitshia, setäni palveli hänellä voutina. Kreivi asui Kalugan portin luona, Schabolovkalla. Kas se se oli herra! Semmoista ryhtiä, semmoista armollista kohtelua on mahdoton kertoa ja kuvata. Sitä kokoa ja voimaa ja katsetta siinä miehessä! Niin kauan kuin et häntä vielä tunne, et ole käynyt hänen luonansa, tuntuu peloittavan; mutta heti kun olet astunut sisään, tuntuu hyvältä, kuin lämmin päivä paistaisi, ja mielikin ilostuu. Kaikilla oli pääsy hänen tykönsä ja kaikkea hän harrasti. Kilpa-ajoissa ohjasi itse hevosia ja kilpailikin näet kaikkien kanssa; eikä hän milloinkaan heti paikalla aja kilpaveljensä ohitse, ei loukkaa, ei masenna siten kilpaveljeänsä, vaan vasta jo niinkuin lopulla menee hänen edellensä; ja niin näet on ystävällinen: siinä voitettuakin lohduttelee, siinä hänen hepoansakin kiittelee. Kyyhkysiä hän piti parasta sorttia. Usein, sattui niin, että itse kreivi astui pihalle, siinä istui nojatuoliin ja käskee ajaa kyyhkyset lakoista, mutta ympärillä huonetten katoilla seisoo palvelijoita pyssyt kädessä haukkain varalta. Siinä sitten pannaan kreivin jalkain juureen iso hopeinen vesi-amme ja siinä hän vedestä kyyhkysiä katselee Sadottain oli vaivaisia ja kerjäläisiä, joita hän elätti… Entäs rahamääriä sitten, mitä lahjaksi annettiin! Mutta milloin suuttuu mies, silloin niinkuin ukkonen kävisi. Hirvittävää kyllä, mutta mitäpä tuosta? Ei aikaakaan, niin jo hymyilee kreivi. Ja milloin pitoja pitää, niin koko Moskovan kestitsee!… Ja niin taitava mies kuin hän oli! Hän hän se juuri Turkkilaiset voitti. Painimaan oli kanssa halukas. Hänen luoksensa tuotiin väkeviä miehiä Tulasta ja Harkovasta ja Tambov'ista ja jos jostakin. Kenet voittaa, sille palkinnon antaa; mutta jos ken hänet allensa saa, sillekös lahjoja ylenpalttisesti jakelee ja suutakin antaa… Sattuipa hän minun Moskovassa ollessani semmoisenkin juonen keksimään, jommoista ei vielä oltu kuultu koko Venäjän maassa: kutsuihan näet luokseen kestiin koko valtakunnasta kaikki metsämiehet määräpäivänä, kolmen kuukauden kuluttua. Äläs huoli! Tulipa siinä koiraa ja metsämiestä, sanalla sanoen sotalauma, ilmeinen sotalauma keräytyi. Ensinnä tietysti juomingit pidettiin ja sitten lähdettiin ulos maalle. Väkeä kerääntyi aivan ihmeesti!… Ja mitäs te luulette?… Teidän vaari-vainajanne koira se oli paras joukossa."

—- "Niin se Harmiko?"

— "Harmi juuri, Harmi juuri… Kreivi heti pyytämään: 'myö minulle koirasi! saat muka mitä vaan tahdot.' — 'Ei', vastasi toinen, 'minä en ole kauppamies, en myö hylkyriepuakaan; mutta mitä taas, niinkuin kunnian puolesta, niin ennen minä vaimostani luovun kuin Harmista'… Siitä Aleksei Grigorjevitsh häntä kiitti: 'kelpo mies!' sanoi. Vaarinne vei koiransa takaisin ihan vaunuissa, ja kun Harmi kuoli, niin musikin kanssa hänet puutarhaan hautasi, — koiran näettähän hautasi ja koiralle muistokiven asetti ja siihen kirjoituksen teetti."

— "No siinähän oli mies, tuo Aleksei Grigorjevitsh, joka ei tehnyt pahaa kellenkään." huomautin minä.

— "Niinpä se onpi ainakin: mitä pienempi herra, sitä suurempi narri."

— "Mikäs mies se Bansh oli?" kysyin minä, oltuamme hetken aikaa ääneti.

— "Kuinkas te olette kuulleet Harmista ettekä ole kuulleet Bansh'ista?… Hän oli vaarinne ensimmäinen jahtimestari ja koirain hoitaja. Vaari-vainajanne rakasti häntä melkein yhtä paljon kuin Harmiakin. Huimapäinen hän oli mies ja vaikka olisi vaarinne mitä käskenyt, niin paikalla hän sen teki, vaikka olisi käsketty järveen. Ja kun hän koiraansa usutti, niin yhtenä ulinana vaan kaikui koko metsä. Sattui toisinaan niinkin, että sai mies pahan pään päälleen ja silloin astuu mies koreasti hevosen selästä ja panee pitkäkseen… Ja koirat, kun vaan huomaavat hänen äänensä vaienneen, niin — sen pituinen se! Paikalla jättävät tuoreetkin jäljet eivätkä lähde liikkeelle, ei vaikka!… Ja kylläpä vaari-vainajanne silloin kiehahti ja kuohahti! 'Minä en ole minä, ellen minä hirtätä sitä lurjusta! Nurin minä hänet käännän, pahuksen, nurin kiskon ja käännän.' Niin hän uhkaili, mutta puuskapa päättyi tavallisesti siihen, että hän lähettää kysymään, mitä muka Bansh tahtoo ja miks'ei hän enää usuta koiria. Silloin Bansh tavallisesti tinkaisee viinaa, ryyppää, ja huima ajo alkaa taas."