— "Olihan sitä parempaakin, oli niinkin", vastasi Ovsjanikov; "rauhallisempaa oli olo ja elo; toimeentulo oli parempi kanssa, oli kyllä… Mutta kumminkin on nyt olo parempi ja teidän lapsenne saavat sitäkin paremman olon, kun kasvavat ja miehiksi varttuvat".
— "Minäpä luulin kuin luulinkin, Luka Petrovitsh, teidän rupeavan ylistelemään vanhoja aikoja".
— "Ei minulla ole syitä niinkään ylistellä vanhoja aikoja. Niinkuin, nyt esimerkiksi sanoen, te olette nyt tilanomistaja; samanlainen tilan-omistaja kuin vaari vainajannekin, mutta ei teillä ole semmoista valtaa! Ja toinen te olette mieskin. Kyllä meitä nytkin muut herrat ahdistavat, mutta tuskinpa muutoin saattaa ollakaan. Niin, niin! en minä enää näe semmoista, mitä nuoruudessani näin".
— "Niinkuin esimerkiksi mitä?"
— "No niinkuin esimerkiksi sanon taaskin vaarivainajastanne. Oman hän oli oikeuden mies! Sorti meikäläistä. Tiedättehän te — niin ja mitenkäs ette tietäisi omia tiluksianne? — tuon pellon, joka nalkkina pistää Tshepligin'ista ja Malinninaan!… Siinä kasvaa nyt kauraa. Niin no, tuo samainen pelto on meidän, ihan meidän maatamme. Vaari-vainajanne otti sen meiltä pois. Ajaa karautti sinne hevosen selässä, kädellään viittasi: minun on, sanoo, tiluksiani tämä, — ja niin ottikin omakseen. Isä vainajani (kepeät mullat hänen haudalleen!) oli oikeuden mies ja kiivas mies oli kanssa; hän ei tuota sallinut — ja kukapas se niin mielisuosiolla omaansa heittää? — ja antoi kuin antoikin oikeuteen kanteen. Mutta yksinään antoi, muut eivät sitä tehneet, — pelkäsivät näet. Ei aikaakaan, niin jo ilmoitettiin vaari vainajallenne, että Pietari Ovsjanikov muka on kannellut teidän päällenne, kun näetsen maan häneltä otitte… Vaari-vainajanne samassa lähetti meille jahtimestarinsa Bansh'in ja hänen kanssaan miesjoukon… Niin ottivatkin sitten isäni kiinni ja veivät teidän hovillenne. Minä, siihen aikaan pieni pojan pahainen, kirputtamaan paljain jaloin perästä. Ja mitenkäs kävi? Tuotiin hänet talonne eteen ja niin siinä akkunain alla ruoskitsivat hänet. Vaari-vainajanne se vaan balkonilla seisoo ja katselee; muori vainajanne se akkunassa istuu ja kanssa katselee. Isä huutaa: 'Maria Vasiljevna, hyvä emäntä, auttakaa, armahtakaa edes te!' Mutta hänpä vaan kurottelekse ja katselee. Niin sitten pakotettiin isä luopumaan maasta; vieläpä käskettiin kiittämään, että muka hengissä pääsi lähtemään kotiansa. Sillä tavoin jäikin tuo maa teidän omaksenne. Kysykääpäs joskus talonpojiltanne, mikäs muka tämän kulman nimi on? Nyrkkikulman nimeä se kantaa, sillä nyrkkioikeudella se on otettu pois. Siksipä sitten meikäläisen miehen ei ole syytäkään suuresti kaivata muinaista järjestystä".
Minä en tiennyt mitä vastata Ovsjanikov'ille enkä uskaltanut katsoa häntä silmiin.
— "Ilmaantuipa siihen aikaan toinenkin naapuri meille Konov, Stepan Niktopoliovitsh. Vähällä oli kotonaan näännyttää isä vainajani ellei hirmulla, niin armolla. Viinaan menevä mies hän oli ja kernaasti juotti muitakin, ja annas kun mies naukkaa ryypyn ja toisen ja sanoo franskaksi 'ce bon' ja sitten tulee humalaan, niin voi sinun seitsemän seppää! Kaikille naapureille pannaan kutsut. Troikat seisovat valmiina siltä varalta; ja jos ken ei tule, niin samassa jo tulla tuiskahtaa itse hakemaan… Kummallinen oli mies! Selvänä ollessaan hän ei valehdellut, mutta annas kun tulee toiselle kymmenelle, niin jo lähtee laskettelemaan: hänellä muka on Pietarissa kolme kartanoa Fontankan varrella: yksi punainen kartano ja siinä yksi savupiippu, toinen keltainen ja siinä kaksi piippua, kolmas talo sininen ja siinä piippuja ei ensinkään. Ja kolme on muka hänellä poikaa (mies ei ollut edes nainutkaan): yksi on jalkaväessä, toinen hevosväessä, kolmas muutoin itsekseen vaan … ja kullakin pojalla asunto eri talossa: vanhimman luona käy amiraleja, keskimmäisen luona kenraleja, mutta nuorimman luona pelkkiä Englantilaisia! Ei aikaakaan niin nousee mies pystyyn ja virkkaa: 'eläköön vanhin poikani, se on kunnon poika se!' ja samassa itkemään. Ja onneton silloin se, ken ei tätä maljaa juo. 'Maahan ammun sinut', huutaa isäntä, 'enkä edes salli haudatakaan!'… Toisinaan taas kumahtaa pystyyn ja kiljasee: 'tanssikaa te, Jumalan luomat, omiksi huviksenne ja minulle ratoksi!' Siinä ei sitten auttanut mikään; tanssi vaikka siihen paikkaan nyykistyisit. Oman alueensa tytöt uuvutti ihan pilalle. Useinkin saivat koko pitkoisen yön, hamaan aamuun saakka, tanssia ja laulaa rivitanssia, ja kuka tytöistä kimeämmin laulaa, sille palkinto. Ja kun vaan tyttöset väsyä alkavat, niin isäntä samassa päätänsä pidellen vaikeroimaan: 'Voi mua vaiveroista! Jo nyt minut hylkäsivät, utuisen lapsen!' Silloin tallirengit tyttösiä rohkaisemaan. Mielistyi myös isävainajaani; minkäs sille mahtoi! Ja ihan näet oli kuolijaksi näännyttää hänet, ja näännyttänyt hän olisikin ellei olisi, kaikeksi onneksi, itse kuollut ensin: humalapäissään putosi kyyhkys-lakasta. Niin, semmoisia naapureita meillä oli!"
— "Kylläpäs ovat ajat muuttuneet", virkoin minä.
— "Ovat ne, ovat ne", myönsi Ovsjanikov. "Niin, ja kyllä hovinherrat ennen vanhaan uljaammin elivät kanssa, ylimyksistä puhumattakaan, — sainpa minä heitä Moskovassa nähdä kyllikseni. Kuuluvat ne sieltäkin vähenneen."
— "Oletteko olleet Moskovassa?"