Ulkona kuului kilparattaiden kolina, ja muutaman silmänräpäyksen perästä astui sisään kookas, harteva ja tanakka mies, talollinen Ovsjanikov… Mutta Ovsjanikov se on niin omituinen, huomattava henki, että me, lukijan luvalla, puhelemme hänestä toisessa jutelmassa.

Nyt minulla vaan on lisättävänä, että me huomenna aamun koittaessa läksimme Jermolain kanssa metsästämään ja metsästä kotia. Viikon perästä kävin jälleen Radilov'in luona, vaan en tavannut häntä enkä Olgaakaan kotona ja kahden viikon perästä sain kuulla, että Radilov oli äkkiä kadonnut, jättänyt äitinsä ja lähtenyt jonnekin kälynsä kanssa. Tämä tapaus nosti melun koko läänissä ja siitä tuli yleinen puheen aine. Nyt minä vasta ymmärsin Olgan kasvot silloin, Radilov'in kertomuksen aikana. Niissä asui muutakin kuin sääliä: niiltä hehkui luulevaisuus.

Ennen maalta lähtöäni kävin Radilov'in äidin luona. Hän istui vierashuoneessa ja löi Mylly-Mattia Feodor Miheitshin kanssa.

— "Onko teillä ollut tietoja pojastanne?" kysäsin viimein.

Vanha rouva purskahti itkuun. Minä en enää kysellyt häneltä
Radilov'ista.

TALOLLINEN OVSJANIKOV.

Kuvailkaa, hyvä lukija, mielessänne kookas, lihava mies, noin seitsemänkymmenen vuoden iässä, kasvot vähän samanlaiset kuin Krilov'illa, katse kirkas ja älykäs tuuhean kulmakarman alta, uhkea ryhti, vakava puhe, hidas astunto — siinä on Ovsjanikov. Hänen yllään oli avara sininen, pitkähihainen takki, napissa ylös asti, kaulassa sinertävän punainen silkki huivi, jalassa kirkkaaksi kiillotetut, tupsusuiset saappaat. Yleensä oli hän ulkomuodoltaan varakkaan kauppiaan näköinen. Kädet oli miehellä kauniit, pehmoiset ja valkoiset; usein hän keskustelun aikana otti kiinni takkinsa napista. Tämä uhkea-ryhtinen, tyyni Ovsjanikov, älykäs ja hidas, suora ja itsepäinen mies, muistutti mielestäni venäläisiä bojareita Pietari keisarin edellisiltä ajoilta… Jerefi-nuttu [vanhan-aikuinen pitkä takki, pitkähihainen, ilman kaulusta ja selkätaivetta] olisi pukenut häntä hyvin. Tämä oli viimeisiä vanhan-aikuisia miehiä. Kaikki naapurit kunnioittivat häntä suuresti ja pitivät kunnianansa seurustelemista hänen kanssaan. Hänen säätyveljensä, talolliset, ne milt'eivät rukoilleet häntä, nostivat lakkejansa hänelle jo pitkän matkan päästä ja olivat ylpeitä hänen puolestaan.

Yleensä puhuen meillä on tähän saakka vielä vaikea eroittaa talollista talonpojasta [talollinen oli vapaa mies, talonpoika oli maaoja]: hänen talonsa on melkein huonompi kuin talonpojalla, vasikat ovat päivät pääksytysten tattarimaassa, hevoset tuskin pystyssä pysyvät, valjaat nuorassa. Ovsjanikov oli poikkeus yleisestä säännöstä, vaikk'ei ollutkaan hän rikkaan kirjoissa. Yksinään hän eleli vaimonsa kanssa hiljaisessa siistissä talossa. Palvelusväkeä oli hänellä vähän, väkensä hän puki venäläiseen pukuun ja sanoi heitä työmiehiksi. Ei hän itsekään tahtonut olla aatelismiesten kirjoissa, ei tekeynyt hovinherraksi, ei milloinkaan "unohtanut asemaansa", kuten sanottiin, ei käynyt ensi käskystä istumaan ja uuden vieraan astuessa sisään nousi aina ylös, mutta semmoisella arvokkaisuudella, niin uljaalla kohteliaisuudella että vieras ehdottomastikin kumarsi hänelle syvempään. Ovsjanikov piti kiinni vanhoista tavoista, ei suinkaan taikaluulosta (hänen mielensä oli kyllin vapaa), vaan siksi, että oli niihin tottunut. Hän, esimerkiksi, ei pitänyt linjaleilla varustetuista ajokaluista, sillä ne eivät olleet hänen mielestänsä oikeen rauhallisia, vaan ajeli joko kilparattaissa tahi pienissä koreissa kärryissä, istui nahkatyynyllä ja itse ohjasi kelpo juoksijatansa papurikkoa. (Hän piti ainoastaan papurikko hevosia). Ajuri, nuori punaposkinen mies, hivukset tasoitetut kaaren muotoon, sinertävä ärmäkkä päällä ja matala lammasnahkainen lakki päässä, hihna vyöteisillä, istui nöyränä hänen vieressään. Ovsjanikov makasi aina päivällisen jälkeen, kävi lauantaisin saunassa, luki pelkkiä hengellisiä kirjoja (silloin aina arvokkaasti pannen nenälleen pyöreät, hopeaiset silmälasit), heräsi ja kävi maata varhain. Partaansa hän kumminkin ajoi ja piti hivuksiansa "saksalaiseen" tapaan. Vieraita hän otti vastaan varsin ystävällisesti ja mielihyvällä, mutta ei milloinkaan kumarrellut vyötäryksiin asti, ei hyörinyt eikä pyörinyt eikä tarjoillut heille kaikenmoista, mitä vaan kuivattua ja suolattua talossa on. "Kuules, eukko", puheli hän verkkaan, nousematta ja hieman kääntäen päätänsä hänen puoleensa, "tuopas herrasväelle jotakin namua". Myödä leipää, Jumalan viljaa, se oli hänen mielestänsä syntiä, ja viidennellä vuosikymmenellä, jolloin koko maassa oli nälkä ja kauhean kallis aika, jakoi hän koko leipävaransa ympäristön tilan-omistajille ja talonpojille. Seuraavina vuosina maksoivat he sen kiitollisuudella takaisin luonnossa. Usein tuli naapureita Ovsjanikov'in luokse, pyytäen häntä ratkaisemaan heidän riitojansa, sovittamaan heitä, ja melkeinpä he aina tottelivatkin hänen tuomiotansa, noudattivat hänen neuvojansa. Useat toimittivat hänen kehoituksestansa keskenään lopullisen tilusten jaon… Pari kolme kertaa oli hän ollut sovittajana tilan-omistajain rouvillakin, mutta pianpa ukko kieltäytyi olemasta välittäjänä naispuolisten henkien riidoissa. Hän ei voinut kärsiä kiireilemistä, levotonta hätäilemistä, akkaväen lörpötystä ja hyörimistä. Sattui kerran hänen talonsa palamaan. Työmies juosta läähättää tupaan ja huutaa: "Valkea on irti, valkea on irti!" — "Mitäs sinä siinä huudat?" vastasi Ovsjanikov tyynesti, "annas minulle tuolta lakki ja sauva"… Mielellänsä hän itse opetti hevosia. Kerran läksi huima nuori hevonen kiidättämään häntä mäen alle, jossa oli kuoppa. "Älä tuossa hätäile, oriparka, nuori olet vielä, särjet koipesi", varoitteli Ovsjanikov hepoansa säveästi, ja tuokion kuluttua oli hän hevosineen, rattaineen ja takana istuvine poikineen kuopassa. Onneksi oli kuopan pohjalla hiekkaa läjissä; kukaan ei saanut mitään vammaa, orit vaan nuljautti jalkansa. "Katsos nyt", puheli levollisesti Ovsjanikov, nousten maasta, "enkös minä sitä sanonut?" Mielensä mukaisen hän oli ottanut vaimonkin. Tatjana Iljinishna Ovsjanikov oli kookas nainen, uljas ja harvapuheinen, kaulassa aina ruskea silkkihuivi. Hänestä huohti kylmää, vaikk'ei kukaan valittanut hänen ankaruuttansa, päin vastoin moni köyhä sanoi häntä emokseen ja hyväntekijäkseen. Säännölliset kasvojen piirteet, suuret tummat silmät, ohuet huulet tiesivät vieläkin hänen muinoista kuulua kauneuttansa. Lapsia Ovsjanikov'illa ei ollut.

Minä tutustuin hänen kanssaan, niinkuin lukija jo tietää, Radilov'in luona ja läksin parin päivän perästä hänen taloonsa. Hän istui paraillaan suuressa nahkaisessa nojatuolissa ja luki marttyrien historiaa. Harmaa kissa istua kehräsi hänen hartioillaan. Hän otti minut vastaan, tapansa mukaan, ystävällisesti ja arvokkaasti. Me rupesimme haastelemaan.

— "Sanokaapas, Luka Petvovitsh, suoraan", virkoin minä muun muassa; "eikös ennen muinoin teidän aikoinanne ollut parempi olla kuin nyt?"