— "Niin", virkkoi Radilov, "sen minä tiedän omasta kokemuksestani. Minä, niinkuin tiedätte, olin nainut mies. Sitä ei kestänyt kauaa… kolme vuotta; vaimoni kuoli lapsen vuoteesen. En luullut voivani elää enää hänen jälkeensä; kauheasti minä surin ja olin runneltu, mutta itkeä en voinut — kävelinhän niinkuin mielipuoli. Hänet puettiin, niinkuin tapa on ja pantiin pöydälle, — tuohon huoneesen tuossa. Pappi tuli, lukkarit tulivat, alkoivat laulaa, rukoilla, suitsuttaa; minä ristin silmiäni ja painoin otsaani lattiaan, mutta kyyneliä ei tullut silmiin, ei karpaloakaan. Sydän se ikäänkuin oli kivettynyt, pääni samoin, — raskaaksi kävin koko mies. Niin meni ensimmäinen päivä. päivä — uskottekos? — minä oikein nukuin! Aamulla menin vaimoani katsomaan, — silloin oli kesäinen aika, aurinko valaisi vainajata päästä jalkoihin asti niin kirkkaasti. Äkkiä huomasin minä". (Radilov säpsähti). "Niin, mitäs luulette minun huomanneeni? Vaimoni toinen silmä ei ollut aivan kiinni, ja tätä silmää myöten käveli kärpänen… Samassa kaaduin minä maahan kuin pölkky ja herättyäni rupesin itkemään, niin itkemään, ett'en tallonut osata lakata ensinkään…"
Radilov vaikeni. Minä katsahdin häneen, sitten Olgaan… En ikinä unohda neitosen kasvoja. Vanha rouva lasti sukan kädestään, otti pussosestaan nenäliinan ja salaa pyyhkäsi kyyneleen. Feodor Miheitsh nousi äkkiä pystyyn, sieppasi viulunsa ja alkoi käheällä, kamalalla äänellä laulaa. Hän tahtoi nähtävästikin huvittaa meitä; mutta me säpsähdimme hänen ensimmäisestä sävelestänsä, ja Radilov pyysi häntä rauhoittumaan.
— "Mutta", jatkoi hän, "mikä on ollut, se on ollut, mennyttä ei voi palauttaa ja sitäpaitsi … kaikkihan maailmassa kääntyy parhaaksi, niinkuin sanoi, muistaakseni Voltér", lisäsi hän nopeasti.
— "Niinpä se on", sanoin minä. "Ja sitä paitsi, — ei niin suurta onnettomuutta, ett'ei sitä kestäisi; eikä niin tukalaa tilaa, ett'ei siitä pääsisi".
— "Luuletteko niin?" virkkoi Radilov. "No niin, saatattepa olla oikeassakin. Turkinmaalla, muistaakseni, olin minä sairashuoneessa, puolikuolleena; minä pojin mätäkuumetta. Mukavuus ei kehumista kestänyt, tietty se, sota aika, — kiitti Jumalaa, kun senkin verran sai tilaa. Tuossapa tuli meidän hospitaaliin vielä uusia sairaita; minnekäs ne pannaan? Lääkärille hätä käteen, — ei ole sijaa missään. Tulee minun luokseni, kysyy välskäriltä: 'onko hengissä vielä?' Toinen vastaa: 'oli se aamulla vielä hengissä'. Lääkäri kumartui luokseni ja kuuli mun hengittävän. Ja meni mieheltä maltti. 'Tuommoinen hupakko se luonto nyt on', virkkoi hän; 'tuoss' on nyt mies surman oma, välttämättömästi surman oma, mutta yhäpäs vaan näet kihnuttaa ja kuhnuttaa, tilaa vaan ottaa ja muita estää'. 'Ohhoh', arvelin minä, 'kovinhan sun laitasi onkin huono, Mihail Mihailovitsh!'… Mutta paraninpas vaan ja elänyt olen tähän päivään asti. Kyllä te olette oikeassa".
— "Minä olen kaikissa tapauksissa oikeassa", vastasin minä. "Jos olisitte kuolleet, niin olisitte sittenkin päässeet tukalasta tilastanne".
— "No niinpä niinkin, niinpä niinkin", lisäsi hän, lyöden kovasti nyrkkinsä pöytään. "pitää vaan kerta päättää… Mitä siitä tukalasta tilasta on hyvää?… Mitä se viivytteleminen ja vitkaileminen pyhittää"…
Olga nousi kiireesti ja meni puutarhaan.
— "Annas kuulua, Fedja!" huusi Radilov.
Fedja kavahti ylös, rupesi astumaan tuommoista uljasta omituista käyntiä, jota käy tanssittaja kesyn karhun edessä, ja rupesi laulamaan: "Meidän kujalla tyttöset"…