— "Hovinherra se oli aikoinaan isänsä", jatkoi uusi tuttavani; "ja rikas mies olikin, mutta köyhtyi; nyt elelee täällä minun luonani. Ennen muinoin oli hän pahin huimapää koko läänissä; kaksi vaimoa ryösti miehiltä, piti laulajoita, itsekin lauloi ja tanssi kuin mies… Vaan suvaitsetteko ryyppyä? Päivällinenhän on jo pöydällä".
Nuori tyttö, sama, jonka olin vilaukselta nähnyt puutarhassa, tuli huoneesen.
— "Kas niin, tässä on Olgakin", virkkoi Radilov, kääntäen päänsä hiukan poispäin. "Suljen suosioonne. No mennäänpäs nyt ruoalle".
Me läksimme ruokahuoneesen ja istuimme pöytään. Feodor Miheitsh, jonka silmät olivat "palkinnosta" ruvenneet kiilumaan ja nenä hieman punehtunut, lauleli meidän astuessamme huoneesen ja käydessämme pöytään: "Voiton riemut ratki raikuu!" Hänelle pantiin eri lautanen pienelle pöydälle, ilman servettiä. Ukko parka ei ollut aivan nuhteeton puhtaudelleen ja sen vuoksi pidettiin häntä aina jonkun matkan päässä muusta seurasta. Hän risti silmänsä, huokasi ja rupesi syömään kuni ahma. Päivällinen ei ollut todellakaan huono eikä siitä, sunnuntakinen kun oli, puuttunut hyllyvää jäätelöä eikä Espanjan tuuliakaan (sen nimistä piirasta).
Radilov, joka oli kymmenkunnan vuotta palvellut jalkaväessä ja käynyt Turkin maalla, rupesi pöydässä kertoilemaan. Minä kuuntelin häntä tarkasti, salavihkaa tarkastellen Olgaa. Neitonen ei ollut vallan kaunis; mutta hänen kasvojensa päättävä ja rauhallinen lause, hänen leveä, valkoinen otsansa, sakeat hivuksensa ja erittäinkin hänen ruskeat silmänsä, pienet, mutta kirkkaat ja vilkkaat, olisivat vetäneet puoleensa kenen tahansa eikä ainoastaan minun. Minusta tuntui kuin hän olisi tarkastanut jok'ainoata Radilovin sanaa; osanottoa ei asunut hänen kasvoillaan vaan kiihkeä tarkkuus. Ikäänsä nähden olisi Radilov saattanut olla hänen isänsä; hän sinutteli Olgaa, vaan paikallapa arvasin, ettei hän ollut Radilov'in tytär. Puhellessaan tuli hän maininneeksi vaimo-vainajastansa, — "hänen sisarensa", liitti hän, viitaten Olgaan. Tämä lensi samassa punaiseksi ja laski silmänsä maahan. Radilov vaikeni ja käänsi puheen toisaalle. Vanha rouva ei puhunut koko aterian aikana sanaakaan; itse hän ei syönyt paljoa eikä tarjoillut minullekaan. Hänen kasvoissaan asui jonkimoinen arkamainen ja toivoton odotus, tuo vanhuksille omituinen murhe, josta niin tuskallisesti ahdistuu katsojan sydän. Aterian lopulla yritti Feodor Miheitsh laulaa ylistysvirttä isäntäväelle ja vieraalle, mutta Radilov katsahti minuun ja pyysi häntä vaikenemaan. Ukko pyyhkäsi kädellään suutansa, alkoi räpytellä silmiänsä, kumarsi ja istahti tällä kertaa aivan tuolin laidalle. Päivällisen jälkeen läksimme me Radilov'in kanssa tämän kirjoitushuoneesen.
Niissä ihmisissä, joissa alinomaa ja valtavana asuu yksi ajatus tai intohimo, huomaa jotakin yhteistä, jotakin ulkonaista yhtäläisyyttä, olkoot sitten luonteiltaan, lahjoiltaan, asemaltaan maailmassa ja kasvatukseltaan kuinka erillaisia hyvänsä. Mitä enemmän minä tarkastelin Radilov'ia, sitä enemmän näytti hän mielestäni olevan juuri semmoisia ihmisiä. Hän haasteli taloudesta, vuodentulosta, heinänniitosta, sodasta, pitäjän juoruista, läheisistä vaaleista, haasteli pakotta, jopa harrastuksellakin, mutta äkkiä hän huo'ahti ja vaipui nojatuoliin, kuni raskaasta työstä väsynyt ihminen, pyyhkieli otsaansa kädellään. Yksi tunne näkyi kokonaan täyttävän ja valtaavan hänen hyvän, lämpimän sydämmensä. Kummakseni jo sekin kävi, ett'en huomannut hänessä kiihkoa mihinkään, en ruokaan, en viinoihin, en metsästykseen, en Kursk'in satakieliin, en kyyhkysiin, jotka sairastavat lankeevaista, en Venäjän kirjallisuuteen, en juoksijoihin, en attila-nuttuihin, en kortti- enkä billiardi-peliin, en tanssijaisiin, en maaseutujen tai läänin kaupungeissa käyntiin, en paperi- tai sokeritehtaisin, en monivärisiin lehtimajoihin, en teehen, en sivullisiin hevosiin, aivan hurjan täydellisiin, en edes paksuihin ajureihinkaan, jotka ovat vyötetyt hamoja kainaloita myöten, noihin samaisiin pulskiin ajureihin, joilla taivas ties miksi jok'ainoasta laukan käännähdyksestä silmät menevät nurin ja pyrkivät päästä ulos… Mikäs hovinherra se tämä on sitten oikeastaan! ajattelin minä. Eikä hän puolestansa ensinkään tekeynyt synkkä-mieliseksi ja onneensa tyytymättömäksi; hänestä päin vastoin tuoksuamalla tuoksusi vilpitön hyväntahtoisuus, vaikka kaikkea turhanpäiväistä valikoimista, iloisuus ja melkein herkästi loukkautuva alttius lähestymään ensimmäistä vastaantullutta. Samaan aikaan te — se on totta sekin — tunsitte, ettei hän saattanut lyödä ystävyyden liittoa kenenkään kanssa, todellakin lähestyä ketäkään, eikä siihen ollut syynä se, ett'ei hän olisi muita ihmisiä tarvinnut, vaan se, että koko hänen elämänsä oli joksikin ajaksi kätkeynyt hänen sisäänsä. Katsellessani Radilov'ia, en saattanut millään muotoa ajatella hänen olevan onnellisen nyt tahi olleen milloinkaan. Kaunis mies hän ei myöskään ollut, mutta hänen katseessaan, hymyssään, kaikessa hänen olennossaan piileskeli jotakin sanomattoman miellyttävää, — niin, piileskeli juuri. Niin olisi tehnytkin mieli tuntea häntä lähemmältä, ruveta häntä rakastamaan. Hänestä tuli tosin silloin tällöin ilmi hovinherra ja syrjäinen maalainen; mutta hyvä mies hän oli siltä.
Olimme juuri ruvenneet puhelemaan hänen kanssaan uudesta aateliston johtajasta, kun ovella kuului Olgan ääni:
— "Tee on valmis".
Me läksimme vierashuoneesen. Feodor Miheitsh istui kuten ennenkin nurkassa, kainosti kyyristyneenä akkunan ja oven väliin. Radilov'in äiti kutoi sukkaa. Avonaisten akkunain kautta löyhähteli puistosta syksyn raitis ilma ja omenain tuoksu. Olga hääräili teepöydässä. Minä tarkastelin nyt häntä äskeistä enemmän. Hän puhui varsin vähän, niinkuin yleensä muutkin maaseutujen neitoset; en kumminkaan huomannut hänessä halua sanoa jotakin hyvää, ynnä samassa tuskallista tyhjyyden ja kykenemättömyyden tuntoa. Hän ei huokaillut sanoin sanomattomain tunteiden ylenpalttisuudesta muka; hän ei luonut silmiänsä ylöspäin; hän ei hymyillyt haaveillen ja epämääräisesti. Hän katsoi tyynesti ja kylmäkiskoisesti, niin kun ihminen, joka levähtää suuresta onnen kohtauksesta tahi suuresta levottomuudesta. Hänen käyntinsä, hänen liikkeensä olivat päättäväisiä ja vapaita. Hän miellytti minua suuresti.
Me rupesimme jälleen pakinoimaan Radilov'in kanssa. En muista enää millä tavoin tulimme viimein tuohon tunnettuun muistutukseen: kuinka usein aivan mitättömät asiat tekevät muutamiin ihmisiin suuremman vaikutuksen kuin kaikista tärkeimmät.