Vanha rouva kohosi ja kumarsi minulle, päästämmättä käsistänsä paksua, langasta kudottua pussosta.
— "Milloinka olette tulleet näille maille?" kysäsi hän hiljaisella ja heikolla äänellä, räpytellen silmiänsä.
— "Vähän aikaa sitten".
— "Jäättekö kauaksi tänne?"
— "Luultavasti talveen saakka".
Eukko vaikeni.
— "Kas tämä tässä", puuttui Radilov puheesen, osoittaen minulle isoa, laihaa miestä, jota en ollut huomannutkaan huoneesen tullessani; "tämä on Feodor Miheitsh… — No, näytäpäs nyt, Fedja, taitoasi vieraalle. Mitäs sinä nurkassa nuhiset?"
Feodor Miheitsh nousi heti kohta tuolilta, otti akkunalta huononpäiväisen viulun rähjän, tarttui käyrään, ei kumminkaan päästä, niinkuin tavallista on, vaan keskeltä, painoi viulun rintaansa vasten ja ummistaen silmänsä läksi tanssia hyppäämään, hyräillen laulua ja vingutellen viulun kieliä. Hän on päältä nähden noin seitsemänkymmenen vuoden iässä; pitkä pumpulikaulainen nuttu se niin surullisesti heilahteli ja huljahteli hänen kuivilla ja luisilla jäsenillään. Hän tanssi, milloin uljaasti pyöräytellen, milloin, kuni kuolehtuvana, puistellen pientä paljasta päätänsä, milloin taas kurottaen suonikasta kaulaansa, piesten jalkojaan yhdellä kohdalla ja väliin ilmeisellä vaivalla koukistaen polviaan. Vaiveroisena tuli ääni hänen hampaattomasta suustansa. Kasvoistani lienee Radilov huomannut, ett'ei Fedjan taito tuottanut minulle suurtakaan huvia.
— "No annahan jo olla, ukko, kyllä on jo tarpeeksi", virkkoi hän; "saat mennä ottamaan palkintoa".
Feodor Miheitsh pani samassa viulun takaisin akkunalle, kumarsi ensin minulle, vieraalle, sitten vanhalle rouvalle, sitten Radilov'ille ja läksi ulos.