— "Perästä sitten, eno", jupisi hän.
— "Ei mar perästä, vaan nyt juuri", jatkoi ukko… "Sinua hävettää, sen kyllä tiedän, puhua herra tilanomistajan läsnä ollessa, mutta se juuri se tekee sinun hyvää, saat kärsiä rangaistusta. Annas kuulla."
— "Ei minulla ole mitään hävettävää", puheli Mikko nopeasti ja pyöräytti päätään. "Kuulkaahan itse. Tuonoin tuossa tulevat minun luokseni Reshetilov'in talolliset. Auta veikkonen, sanovat. — Mitäs nyt? — No tämmöinen, sanovat, on juttu. Makasinit ovat meillä hyvässä kunnossa, niin ovat hyvässä kunnossa, ettei paremmalla mitään tee. Äkkiä tulla tupsahtaa kruunun tarkastaja; minulla muka on käsky tarkastaa makasinit. Otti ja tarkasti ja sanoi: teillä on makasinit huonossa kunnossa, hoito leväperäinen ja huono, minun täytyy ilmoittaa tämä esivallalle. — Mikäs hoidossa on vikana? — Se on, sanoo, minun asiani. No pidettiin kokous ja päätettiin, niinkuin tapa on, osoittaa virkamiehelle kiitollisuuttamme; mutta ukko Prohovitsh esti; mitä varten, sanoo, heille tässä lahjoja vielä ruvetaan antamaan? Kovin tottuvat herkkusuiksi. Ja tosiaankin. Eikös enää oikeutta ole olemassakaan? Me noudatimme ukon neuvoa, mutta mittamies tuosta suuttui ja antoi syytöksen. Nyt vaaditaan meiltä tiliä. — Onkos teillä makasinit todellakin hyvässä kunnossa, kysyn minä. — No ihan ovat ja jyviäkin on aivan laillinen määrä… No sitten ei ole syytä pelätä, sanon minä, ja kirjoitinkin heille suplikin… Eikä ole yhtään vielä sanottu kenenkä puoli voittaa… Mutta jos teille on tästä minun päälleni valitettu, niin tiettyhän se: kullakin on oma suu lähempänä kuin säkin suu."
— "Kullakin, niin, vaan ei sinulla", virkkoi ukko puoliääneen. "Ja mitäs menoja sinulla oli Schutolomov'in talonpoikain kanssa?"
— "Mistäs te sen tiedätte?"
— "Tiedänpäs, niinkuin näet."
— "Oikeassa minä olen siinäkin. — Päättäkäähän itse. Schutolomov'in talonpoikain alueesta oli naapuri Vespandin kyntänyt itselleen neljä tynnyrinalaa maata. Se on, sanoi, minun maatani. Schutolomov'in miehet ovat ulkoansioilla, isäntä ulkomailla, — kukas heidän asiatansa ajaisi, — ajatelkaahan itse? Mutta maa se on auttamattomasti heidän, ja niin on ollut aina maailman alusta asti. No niin, tuosta tulivatkin minun luokseni: kirjoita muka supliki. Minä otin ja kirjoitin. Vespandin sai tuosta tiedon ja ala uhkailla: 'kyllä', sanoo, 'minä tuolta Mikon pahukselta vielä koivet katkon, ja ellei siitä huoli, niin niskat väännän häneltä nurin… Mitenkä tuossakaan käynee: ehjänä tuntuu niskat olevan mulla vielä tänäkin päivänä."
— "Älähän tuossa ylvästele: ei sinulle kunnian kukko laula", virkkoi vanhus: "hupsu sinä olet."
— "Niin, eno, mutta ettekös te juuri itse ole sanoneet minulle…"
— "Kyllä minä tiedän, mitä sinä aiot sanoa", keskeytti hänet Ovsjanikov: "niinpä niinkin: ihmisen pitää noudattaman totuutta ja auttaman lähimmäistänsä. Sattuu niinkin ettei ihminen saa sääliä omaa itseänsäkään… Mutta teetkös sinä aina niin? Eikös sua kuljeteta kapakkoihin, häh? Eikö muka juoteta sua, eikä kumarrella: Dmitri muka Alekseitsh, hyvä mies, auta nyt, kyllähän me muka sitten sua kiitämme, ja niin vaan hiljaa pistetään rupla tai kolme kouraan? Mitä? Sanos, etten minä puhu totta, virkas!"