— "Ei mutta kuulkaas nyt, hyvät herrat", sanoi yleenkatseellisesti ja välinpitämättömästi muuan kookas, laiha mies, kasvot näppylöissä, hivukset kiharoitetut ja rasvatut — kaiketikin kamaripalvelija. "Laulakoonpas meille Nikodemus Afanasjitsh laulunsa. Pistäkääpäs vaan lauluksi, Nikodemus Afanasjitsh!"
— "Niin, niin!" liittivät muut. "Santer on aika mies. Sepäs vasta mutkan muisti… Kyllä… Laulapas, Teemu. Salttu on sukkela mies! Laula nyt!"
— "Ei tässä sovi laulaa", lausui Teemu vakaasti, "tässä on hovin konttori."
— "Mitäs sinä siitä huolit? Vai konttoristiksiko tässä tähtäilet?" virkkoi Konstantin, korkeasti nauraen. "Kyllä kai."
— "Kaikki on isäntäväen vallassa", vastasi Teemu parka.
— "Katsos vaan, minne mies pyrkii, katsos poikaa! Hi-hi-hi!"
Ja kaikki nauramaan, muutamat hyppimäänkin. Mutta enemmin nauraa hohotteli muuan viidentoista vuotias poikanulikka, jonkun ylpeämmän palvelijan poika. Hänen västissään oli pronssiset napit ja kaulassa punertavan-sininen huivi. Olipa hänellä jo ihravatsankin alku.
— "Kuulepas, Teemu", puuttui puheesen Nikolai Jeremeitsh itseensä tyytyväisenä. Joukon melu oli nähtävästikin huvittanut häntä ja tehnyt hänet helläksi. "Huonoa mahtaa olla lämmittäjän ammatti? Tyhjää työtä, vai mitä?"
— "No niin, Nikolai Jeremeitsh", vastasi Teemu. "Niinkuin nyt esimerkiksi tekin olette nyt meillä pääkonttoristi, se on totta kyllä; tottahan se on, mikä totta; mutta olettepa tekin matalissa olleet; väen tuvassapa tekin olette asuneet."
— "Kuules sinä!" tiuskasi hänelle paksu mies. "Muista sinä, kenenkä kanssa puhut! Sinun kanssasi, pöllö, lasketaan leikkiä, sinun pitäisi, sen pöllö, tuntea ja olla kiitollinen, että sinun kanssasi aikaa vietetään, pöllö!"