— "Aha."
— "Melutkoot vaan", puheli plyyssikauluksinen mies, kädet haarallaan; "mitäs se minua koskee! Kunhan vaan antavat minun olla rauhassa. Lämmittäjäksi on minut tehty…"
— "Lämmittäjäksi, lämmittäjäksi!" toisti joukko iloissaan.
— "Rouva on niin käskenyt", jatkoi hän, kohauttaen olkapäitään. "Mutta malttakaas te … kyllä teistä vielä tehdään sikopaimenet. Mutta minä olen räätäli ja hyvä räätäli olenkin, paraimmilla Moskovan mestareilla olen ollut opissa ja ommellut oikein kenraleille … ja se taito mulla on ja pysyy. Mutta mitäs te siinä harjojanne nostelette? Mitä? Te tyhjäntoimittajat, syöttiläät! Niin juuri! Päästäkää minä taas ulos, niin en maar kuolekaan nälkään minä: antakaas mulle passi, niin maksan hyvänkin veron ja teen herrasväelle mieliksi. Entäs te? Hukkaan joudutte joka mies kuin kärpäset. Sepä se!"
— "Jo vainen valehteletkin", keskeytti hänet rokon-arpinen ja vaaleaverinen nuori mies, jolla oli punainen kaulaliina ja rikkinäiset kyynäspäät. "Olet sinä ollut passillakin, mutta eipä sinulta herunnut herrasväelle veroa ei yhtään, etkä sinä itsellesikään saanut mitään koonneeksi. Tuskin pääsit omin koipinesi kotia, ja siitä saakka oletkin ollut yhdessä nutussa."
— "No mitäs tehdä, Konstantin Narkisitsh!" vastasi Teemu. "Kun ihminen kerran rakastuu, niin hukka hänet perii samassa, — mennyttä miestä heti paikalla. Eläpäs sinäkin, Konstantin Narkisitsh, ensin niin kauan kuin minä ja tule sitten vasta minua tuomitsemaan."
— "Kylläpäs löysi mies tytönkin, johon rakastua! Ruma kuin hiis!"
— "No, no, Konstantin Narkisitsh! Älä puhu niin!"
— "Miks en puhu? Olenhan minä hänet nähnyt; viime vuonna näin hänet
Moskovassa omin silmin."
— "Niin, kyllä hän viime vuonna oli vähän niinkuin rumentunut", virkkoi Teemu.