— "Onkos niitä täällä päin nähty sitten, susia näethän?" kysäsi pelkuri Lauri.
— "Paljonhan niitä täällä on aina", vastasi Paavo, "mutt' eivät ne muulloin pahaa tee kuin talvella".
Hän kävi jälleen valkean ääreen. Istuutuessansa laski hän kätensä toisen koiran takkuiselle niskalle, ja ihastunut elukka ei pitkään aikaan liikauttanut päätänsä, kiitollisella ylpeydellä katsellen Paavoa syrjästä.
Junu kömpi jälleen maton alle.
— "Kylläpäs sinä vaan osaat julmia juttuja kertoa, Ellu", virkkoi Rietu, joka, rikkaan talon poikana, oli puheenjohtajan tapaisena (omasta puolestaan hän puhui vähän, ikäänkuin olisi pelännyt kadottavansa oman arvonsa).
— "Ja mikä lie vielä koiratkin riivannut haukkumaan… Niin, kyllä minä olen kuullut, ett'ei se paikka tiellä ole puhdas".
— "Vaarnavitsatko?… Noiduttu mikä noiduttu! Kuuluvat ne siellä nähneen jo monastikin vanhaa isäntä vainajata. Semmoisessa sanovat kävelevän pitkäliepeisessä nutussa ja yhä vaan hokevan jotakin maasta. Kerran sattui Trofimitsh vaari näkemään hänet. Mitäs sinä, sanoi, isäntä hyvä, Ivana Ivanitsh, maan päältä haet?"
— "Hänkö se siltä oikein kysyi?" keskeytti hämmästynyt Rietu.
— "Kysyi kyllä".
— "Sepä on rohkea mies, tuo Trofimitsh… No entäs sitten?"