— "Kivirikon kukkasia, sanoi, olen hakemassa. Ja niin kolkosti näethän
sanoikin: kivirikon kukkasia. — Mitäs sinä, isäntä hyvä, Ivana
Ivanitsh, kivirikon kukkasilla teet? — Kovin, sanoi, painaa hauta,
Trofimitsh; kovin painaa: pois tekisi mieli, pois tekisi"…
— "Näethän", virkkoi Rietu; "liian vähänkö lie elänyt vai mitä"…
— "Katsos kummaa!" arveli Lauri.
— "Enhän minä luullut kuolleita muulloin saavan nähdäkkään kuin muiston-lauantaina".
[Muiston-lauantaiksi, oikeastaan "vanhempain lauantaiksi", sanotaan sitä lauantaita, jolloin kuolleitten muistojuhlaa vietetään.]
— "Kyllähän kuolleita saa nähdä millä hetkellä hyvänsä", vakuutuksella virkkoi Ellu, joka näkyi muita paremmin tietävän kaikki kyläiset tarut ja taikaluulot. "Mutta muiston-lauantaina saattaa nähdä elävänkin, minä näet tarkoitan, sen, jonka vuoro sinä vuonna on kuolla. Ei tarvitse muuta kuin yöllä menee istumaan kirkon portaille ja yhä vaan katsoo maantielle. Siinä sitten kulkevatkin ohitsesi ne, jotka sinä vuonna kuolevat. Menneenä vuonna kävi meillä Juliana muori kirkon portailla istumassa".
— "No näkikös hän ketä?" kysyi Lauri uteliaasti.
— "No kuinkas muutoin? Ensinkin istui hän kauan, istui, istui, eikä nähnyt ketäkään, ei nähnyt eikä kuullut … joskus vaan näet niinkuin missä koira olisi haukahtanut silloin tällöin… Mutta äkkiä, niin äläs huoli … jo tulee tietä myöten poikanen, pelkkä paita ressu päällä. Juliana muori katsomaan — Irttusen Ivaskahan se on!"…
— "Sekö, joka kuoli tässä kevättalvesta?" keskeytti Rietu.
— "Sama juuri. Astuu näethän eikä päätänsäkään nosta… Mutta kyllä
Juliana hänet tunsi… Katselee vielä sitten muori: tiellä akka tulee.
Hän katselemaan, tirkistelemään. — Jes' siunatkoon! itsehän se on
Juliana muori, ilpoisen itse!"