— "Ettäkö oikein itse?" kysyi Rietu.
— "Ihan itse".
— "No mutta eihän Juliana vielä ole kuollut?"
— "Eihän ole vielä vuosikaan umpeen mennyt. Mutta katselepas sinä tuota muoria: tuskin enää pystyssä pysyy".
Kaikki vaikenivat jälleen, Paavo viskasi kourallisen kuivia varpuja valkeaan. Selväpiirteisinä mustenivat ne äkkiä leimahtaneessa liekissä, ja sitten ritisemään ja savuamaan ja kiemuroimaan, kohotellen palaneita päitään. Ankarasti vavisten heiahti valo joka haaralle, liiatenkin ylös päin. Äkkiä ilmaantui, mistä lienee tullutkaan, valkoinen kyyhkynen. Se lensi suoraan tähän valon helmaan, pyörähti sitten säikähtäneenä jonkun kerran yhdessä kohdin, heloittaen kuumasta hohteessa, ja katosi, siipiänsä räpsytellen.
— "Tuo on eksyksissä", huomautti Paavo. "Nyt se lentää lepsuttelee kunnes lyö päänsä johonkin, ja mihin päätyy, siihen jääkin aamun koittoon asti".
— "Mutta kuules, Paavo!" kysäsi Lauri, "eihän se vaan ollut autuaan sielu, joka lensi taivaasen? Vai mitä?"
Paavo heitti toisen kourallisen varpuja valkeaan.
— "Saattaa olla", virkkoi hän viimein.
— "Kuules, Paavo", alkoi Rietu, "näkyikös teidänkin kylässä tuo taivaan näky silloin?"