— "Niin sekö, kun aurinko meni piiloon? Näkyi kyllä".
— "Kyllä maar tekin pelästyitte?"
— "Pelästyipä siellä moni muukin. Niinpä meidän herrakin. Kyllähän hän oli jo puhunut siitä ennenkin: tulee muka semmoinen ja semmoinen näky, mutta annas kun se sitten oikein tuli ja pimeni, niin, — niin kuului kovin säikähtäneen herrakin, että oikein… Mutta perheen tuvassa keittäjä muija, kuulehan, mitä teki. Kun vaan pimeys tuli, niin muija otti ja hiilikoukulla särki ja kaasi kaikki padat ja kattilat: kukapas muka nyt enää syömistä kaipaa, kun maailman loppu on tullut. Niin meni vellit ja kermat poroon, että kihisi. Meillä kävi kylässä semmoisiakin huhuja, että maailmaan muka ilmaantuu valkoisia susia, ja ne rupeavat syömään ihmisiä, ja suuri kokko lintu lentoon lähtee ja viimein näkevät Trishkankin".
[Trishkan tarut vivahtavat kertomuksiin Anti-Kristuksesta.]
— "Mitä se Trishka on?" keskeytti Ellu innokkaasti.
— "Mistäs sinä oletkaan, kun ei teillä tiedetä, mikä Trishka on! Trishka, näetsen, on kummallinen mies semmoinen, joka tuleva on; ja se on niin kummallinen mies, ett'ei sitä voi ottaa kiinni eikä sille voi mitään tehdä: niin kummallinen se on. Lähtee esimerkiksi kristityt ihmiset nuijilla häntä vastaan, piirittävät hänet ja saartavat, mutta hän kääntää heiltä silmät niin, että he käyvät toisiansa kolhimaan. Panevat hänet esimerkiksi linnaan. Hän pyytää vettä juodakseen; tuodaan miehelle napolla vettä, mutta hänpä puikahtaa sukeltaa nappoon — ota hännästä kiinni! Panevat hänet esimerkiksi rautoihin; mutta hän kun vaan käsiänsä lyö yhteen kerran, toisen, niin kahleet samassa putoavat pois. Niin, semmoinen mies näetsen lähtee kiertämään kylästä kylään ja kaupungista kaupunkiin ja viettelemään ja kiusaukseen johdattamaan kristityitä ihmisiä … eikä sille mahda yhtään mitään. Semmoinen kummallinen ja kamala se Trishka on"…
— "Niin", jatkoi Paavo tyynellä äänellään, "semmoinen se on, ja sitä nyt odotettiin meilläkin. Vanhat ukot ne puhuivat: kun vaan, sanoivat, alkaa taivaan näky, niin samassa tulee Trishkakin. No äläs huoli. Taivaan näky alkoi, kylän väki kaikki kujalle ja kedolle: mitähän tästä muka tulee. Meillä tiedättehän on aukeat paikat, näkee avaralle. Katsotaan tuossa, katsotaan, — niin eikös vaan tulekin mäen rinnettä alas mies, outo semmoinen ja pää kovin kummallisen näköinen… Silloin kaikki huutamaan: 'Trishka tulee, Trishka tulee!' Ja samassa pakoon joka mies. Kylänvanhin se hyppäsi ojaan; kylänvanhimman akka tarttui kiinni portin-alukseen ja huutaa siinä sitten täyttä kulkkua; oman kartanokoiransakin, näet, peloitti niin pahasti, että se riuhtasihe irti kahleistaan, hyppäsi aidan yli ja ala polttaa metsään. Mutta Kuisman isä, — niin se meni kaurapeltoon ja rupesi siellä ruisrääkkänä huutamaan: eiköhän muka tuo ihmisen hukka edes lintua säälisi ja armahtaisi. Niin säikähtivät kaikki!… Mutta mäen rinteelläpä kulkikin vaan meidän kylän vanneseppä, Malakias: oli näet ostanut uuden pytyn ja kantoi sitä nyt päässänsä".
Pojat purskahtivat nauruun joka mies, vaieten hetkiseksi, niinkuin usein käy ulkona haastelevain ihmisten kanssa. Minä katsahdin ympärilleni: juhlallisena, mahtavana vallitsi yö; myöhäisen illan kostea tuoreus oli vaihtunut sydän-yön kuivaksi lämpimäksi, ja kauan sen oli vielä määrä pehmoisena harsona verhota nukkuvia ketoja; pitkä aika oli vielä, ennenkuin tuulahtaa aamun ensi henkäys, pitkä aika, ennenkuin syttyy koin ensi kipinät. Kuutamoa ei ollut; kuu nousi siihen aikaan myöhään. Lukemattomat, kultaiset tähdet näkyivät hiljalleen kulkevan linnunradan suuntaa, kilvassa kimallellen, ja niitä katsellessasi olit todellakin himmeästi tuntevinasi vaan huimaa, pysähtymätöntä kulkua…
Omituinen, vaikea, tuskanomainen huuto kajahti samassa kaksi kertaa perättäin joen päältä ja moniaan silmänräpäyksen jälkeen kuului jo kauempaa.
Lauri säpsähti… "Mitäs se oli?"