— "Haikara se on", vastasi Paavo tyyneesti.
— "Vai haikara", toisti Lauri. "Mutta kuules, Paavo! Eilen illalla minä kuulin", jatkoi hän, oltuaan kotvasen aikaa ääneti, "ehkä sinä tiedät"…
— "Mitä sinä kuulit?"
— "Minä kuljin eilen Kivi-Töyräiltä Sashkinaan; ensin minä kuljin meidän pähkinämetsän kautta, mutta käänsin sitten kedolle, siinä kohdin, muistathan, missä se tekee äkkinäisen polven; siinä on lammikko vielä semmoinen, kaisloja kasvaa ylt'yleensä. No, tämän lammikon rantaa minä käydä tepsuttelin, niin yht'äkkiä rupeaa sieltä kuulumaan valitus semmoinen, niin, niin surkea: ui-ui … ui-ui … ui-ui!… Minä pelästyin, veikkoset, aika lailla; myöhäinen oli näet ilta, ja äänikin oli niin valittavainen. Vähä puuttui, ett'en ruvennut itkemään… Mitähän se mahtoi olla, mitä?"
— "Siihen lammikkoon varkaat viime kesänä upottivat Jaakkiman, metsänvartijan", virkkoi Paavo. "Vainaja siellä kukaties vaikeroi".
— "No niin, veikkoset, niinpä niinkin", vastasi Lauri, avaten yhä suuremmiksi muutoinkin jo suuret silmänsä… "En minä ole tiennytkään, että Jaakkima siihen tapettiin. Olisinpa vielä pahemmin pelästynyt".
— "Kuuluu sitä olevan semmoisia pikkuisia sammakoitakin", jatkoi
Paavo, "jotka niin surkeasti valittavat".
— "Sammakoitako? Ei maar, ei se ollut sammakon ääntä … mitä hulluja"… (Haikara kiljasi uudestaan joen kohdalla)… "Tuota tuossa!" virkkoi Lauri ehdottomastikin: "huutaa kuin hiisi".
— "Ei hiisi huuda; mykkä se on", liitti Ellu; "käsiänsä se vaan paukuttelee"…
— "Oletkos sinä sitten hiittä nähnyt?" keskeytti hänet Rietu irvistellen.