— "En ole nähnyt, ja varjelkoon hyvä Jumala näkemästäkin; mutta kyllä sitä muut ovat nähneet. Tässä viimekin viikolla eksytti hiisi meidän kylän miehen metsään; kuljetteli, näet, kuljetteli metsässä ja aina vaan yhden kohdan ympäri… Hädin tuskin pääsi aamun hämärässä kotia".
— "No näkikös hän sen?"
— "Näki. Semmoinen, sanoi, on suuri ja musta, käiveräisissään, aivan kuin puun takana, ei sitä oikein osaa eroittaa, aina vaan niinkuin pyrkisi kuutamon piiloon, ja silmillään katsoo tuijottaa, suurilla semmoisilla ja räpyttelee niitä, räpyttelee"…
— "Hyi, mitäs puhutkaan?" huudahti Rietu, vähän vavahtaen ja kohottaen olkapäitään; "ole tuossa!"…
— "Ja miksikähän semmoista roskaa on maailmaan syntynyt?" virkkoi
Paavo: "en minä ymmärrä".
— "Älä laita; kavahda vaan, ettei luulisi", varoitti Ellu.
Oli hetkinen äänettömyyttä jälleen.
— "Katsokaa, pojat, katsokaa", kuului äkkiä Junun lapsellinen ääni:
"Katselkaa tuolla Jumalan tähtösiä; niin on kuin muurahaisia keossa!"
Hän kuroitti verevät kasvonsa maton alta, nojautui nyrkkiseensä ja verkalleen nosti ylös suuret hiljaiset silmänsä. Muittenkin poikain silmät kohosivat ylös — eivätkä niin pian laskeutuneetkaan.
— "Junu, kuules", virkkoi Rietu lempeästi: "onkos sinun Annikki sisaresi terve?"