Herra Asanov, jonka käytös muuten aina oli erittäin kohtelias ja sievä, alkoi nyt äkisti pöyhkeillä ja heittelehtiä kuin huono maalaisnäyttelijä, pyyhkieli lakkaamatta käsillään otsaansa ja tukkaansa perin teeskentelevästi, kehui tuttavuuttansa ylhäisten kanssa ja puhui alinomaa eräästä sedästä, joka muka oli hyvin arvokas ja ylhäinen mies. Minä tuskin enää voin tuntea häntä. Hän koetti pilkatakin meitä ja yleensä osoitti niin vähän kunnioitusta seurakumppanejansa kohtaan kuin suinkin mahdollista.
Hänen hävytön käytöksensä saattoi minut viimein pahastumaan.
"Kuulkaas, hyvä herra", sanoin minä, "koska me nyt olemme niin mitättömät teidän silmissänne, niin olisi varmaankin paras teidän mennä ylhäisen setänne luo. Vai eikö hän ehkä ota teitä vastaan?"
Asanov ei vastannut, jatkoi vain teeskentelevää käytöstänsä.
"Ja mitä ihmisiä nämä ovat", sanoi hän, "eihän näillä ole tuttuja yhdessäkään ylhäisessä perheessä eikä ainoatakaan tosi hienoa naista tuttuna! Mutta katsokaas, minulla", riemuitsi hän, temmaten rintataskustaan esiin suuren lompakon ja lyöden sitä kämmenellään, "tässä on minulla koko tukku kirjeitä nuorelta tytöltä, jonka vertaa te ette löydä koko maailmasta!"
Isäntä ja valkoverinen herra eivät pitäneet lukua Asanovin kerskailemisesta. He pitivät toinen toistaan kiinni nutun napeista ja kertoivat kumpikin omaa historiaansa, mutta kuulematta kumpikaan toisensa puhetta.
"Se on turhaa kerskaamista, te ylhäisen sedän veljenpoika", sanoin minä, siirtyen vähän lähemmäksi häntä. "Teillä ei suinkaan ole kirjeitä minkäänlaisia, luulen minä."
"Vai niin, luuletteko? tekö?" vastasi hän ja katsoi minuun, ylpeästi hymyillen. "No, mitä nämä sitte ovat?"
Hän avasi lompakkonsa ja näytti kymmenkuntaa kirjettä, joiden kuorissa oli hänen nimensä.
"Tuon käsialan minä ihan varmaan tunnen", ajattelin minä heti.