Volintsev hymähti katkerasti.
— Niin, mutta nyt älkäämme ajatelko Rudinia enempää kuin minua itseänikään… Mies! huusi hän äänekkäästi palvelijalle: — tuo meille teetä.
Ystävykset ryhtyivät teenjuontiin. Leshnev jutteli taloudesta ja uudesta tavasta kattaa aittaa pahvilla…
Äkkiä hypähti Volintsev tuoliltaan ja löi sellaisella voimalla nyrkkinsä pöytään, että kupit ja teevadit helisivät.
— Ei! kirkasi hän. — Tätä en enään jaksa kestää! Vaadin tuon viisastelijan kaksintaisteluun. Ampukoon sitte hän minut tai tähtään minä luodin hänen oppinutta otsaansa vastaan.
— Mitä, mitä kummia! nuhteli Leshnev. — Kuka saattaa huutaa sillä tavalla! Ihan pudotin piippuni… Mikä sinua vaivaa?
— Se, etten välinpitämättömänä saata kuulla hänen nimeänsä mainittavan: kaikki veri alkaa minussa kiehua.
— No, no, veli! Etkö häpeä! sanoi Leshnev nostaen piipun lattiasta. —
Heitä hänet jo rauhaan!…
— Hän on minua loukannut, väitti Volintsev, kävellen edestakaisin lattialla. — Hän on minua loukannut! Täytyy toki sinunkin myöntää se. Alussa minä en ymmärtänyt: hän sai minut hämilleni; ja kuka olisi odottanut tätä? Mutta kyllä minä tästä hänelle näytän, ettei minun kanssani sovi leikitellä. Ammunpa koko kirotun filosoofin, niinkuin peltopyyn.
— Voitathan sinä tietysti paljon sillä tavalla! sisarestasi puhumattakaan. Olet tietysti himosi hallussa… kuinka sinä ehtisit ajatella sisartasi! Ja arveletko, että se parantaa suhdettasi erääseen vissiin henkilöön, jos tapatkin filosoofin?