Volintsev heittäysi tuolille.
— No sitte matkustan jonnekin! Täällä särkee tuska sydämmeni; en saa olluksi missään.
— Matkustat… Kas se on toinen asia! Siihen kyllä suostun. Ja tiedätkö mitä? Lähdetään yhdessä — Kaukasiaan tai suoraan Vähä-Venäjälle; siellä saadaan syödä jauhomykyjä. Tämä on erinomaista, veli!
— Niin; mutta mihin jätän sisareni?
— Miksei Aleksandra Pavlovna voisi tulla mukaamme? Hitto vieköön, se sopii mainiosti. Hänen viihtymisestänsä lupaan minä pitää huolta. Hakkailen häntä niin paljon kuin hän tahtoo; jos niiksi tulee, toimitan vaikka joka ilta laulajaisia ikkunoiden alle; kastelen ajurit hajuvesillä ja pistelen tiet kukkia täyteen. Ja me, veli, me tulemme ikäänkuin uudestasyntyneiksi; nautimme aivan äärettömästi ja palaamme kotiin sellaisilla vatsoilla varustettuina, ettei mikään rakkaus meihin enään tartu!
— Lasket leikkiä, Mischa!
— Enpä laisinkaan. Se oli päinvastoin loistava tuuma, jonka sait päähäsi.
— Ei! loruja! huudahti Volintsev: — tahdon otella, otella hänen kanssaan!…
— Joko taas! Oletpa tänään, veli, tuimalla tuulella!…
Palvelija astui sisään kirje kädessä.