— Mistä sinä sen päätät?
— Minusta näyttää siltä. Nuku todellakin, niin minä lähden sisaresi kanssa juttelemaan.
— Ei minua ensinkään nukuta. Minkätähden sitte panisin maata!… Mieluummin lähden vainiolle, sanoi Volintsev oikaisten palttoonsa lievettä.
— Sen parempi. Lähde, lähde, veli, vainiolle…
Ja Leshnev meni Aleksandra Pavlovnan puolelle. Hän tapasi hänet vierashuoneessa ja ystävällisesti hän häntä tervehti, niinkuin hän yleensä aina iloitsi hänen tulostaan, mutta nyt pysyivät hänen kasvonsa surullisina. Rudinin eilinen käynti häntä huolestutti.
— Tuletteko veljeni luota? kysyi hän Leshneviltä: — miten hänen tänään on?
— Hyvin, hän läksi vainiolle.
Aleksandra Pavlovna vaikeni.
— Sanokaa, pyydän teitä, alkoi hän katsellen tarkasti nenäliinansa syrjää: — tiedättekö minkätähden…
— Rudin tuli tänne? puuttui Leshnev hänen puheeseensa. — Tiedän: hän tuli sanomaan jäähyväisiä.