Aleksandra Pavlovna nosti päätään.
— Miten? sanomaan jäähyväisiä…
— Niin. Ettekö ole kuullut? Hän lähtee pois Darja Mihailovnan luota.
— Lähteekö?
— Lähtee. Ja ikiajoiksi; ainakin hän niin sanoi.
— Mutta hyvänen aika, kuinka se on selitettävää sen jälkeen kuin…
— Se on toinen asia! Ei sitä voi selittää, mutta niin se on. Kai siellä jotakin on tapahtunut. Kun kieliä liiaksi venyttää — niin ne katkeavat.
— Mihailo Mihailitsch! alkoi Aleksandra Pavlovna: — en tästä ymmärrä mitään; ja kai te minulle nauratte…
— Totta totisesti en… Teille selitetään, että hän lähtee pois, jopa kirjallisesti pyytää sitä anteeksi tuttaviltaan. Ehkei se muutamissa suhteissa ole ensinkään hullua; mutta kumminkin hänen lähtönsä nyt häiritsi erään omituisen tuuman syntymisen, jota juuri olimme pohtimaisillamme veljenne kanssa.
— Mitä? Minkä tuuman?