— No kuulkaa. Esittelin veljellenne, että hän virkistyksekseen lähtisi matkoille ja ottaisi teidät mukaansa. Teidän erityisen seuranpitonne ottaisin minä huostaani…
— Sepä mainiota! huudahti Aleksandra Pavlovna: — Kuvittelen kuinka te pitäisitte minulle seuraa. Kyllä te minut nälkään tappaisitte.
— Te puhutte noin, Aleksandra Pavlovna, siksi, ettette tunne minua. Te luulette minua pölkyksi, oikeaksi pölkyksi, jonkinlaiseksi puukappaleeksi; mutta tiedättekö, että saatan sulaa kuin sokeri, viettää päiväkauden polvillani?
— Sepä olisi hauska nähdä!
Leshnev nousi äkkiä.
— Niin, Aleksandra Pavlovna, menkää naimisiin kanssani, niin saatte tuon kaiken nähdä.
Aleksandra Pavlovna punastui korviin saakka.
— Mitä te nyt sanoitte, Mihailo Mihailitsch? kysyi hän hämillään.
— Vain sen, vastasi Leshnev, — mikä jo aikoja sitte ja tuhansin kerroin on kieppunut kielelläni. Lausuin sen vihdoinkin ja te ehkä hämmästyitte sitä kuullessanne. Mutta lähden nyt ulos, jotten häiritsisi teitä. Jos tahdotte tulla vaimokseni… Mutta lähden nyt. Jollei teille ole vastenmielistä, niin lähettäkää vaan kutsumaan minua, niin kyllä tulen…
Aleksandra Pavlovna tahtoi pidättää Leshneviä, mutta hän oli jo kiireesti lähtenyt puutarhaan, lakitta päin, nojautunut porttiin ja alkanut tuijottaa jonnekin.