Kyyneleet palasivat Natalian silmiin. Kyyneleet eivät aina tee hyvää. Kun ne, kauvan kiehuttuaan rinnassa, vihdoin alkavat valua, tuottavat ne lievennystä, huojennusta — ensin valuen väkivaltaisesti, sitte yhä helpommin ja suloisemmin; tuskan sanaton uuvutus pääsee niissä valloilleen… Mutta kyyneleet voivat olla kylmiä, hitaasti valuvia kyyneleitä, jotka raskaana, liikuttamattomana taakkana, vuoren lailla painettuaan sydäntä, siitä pusertuvat pisaroittain; ne eivät tuo lohdutusta eivätkä helpoitusta. Hätä itkee sellaisia kyyneleitä ja se, joka ei niitä ole vuodattanut, ei vielä ole tuntenut onnettomuutta. Tänä päivänä oppi Natalia tuntemaan ne.
Parin tunnin perästä Natalia kokosi ajatuksensa, pyyhki silmänsä, sytytti kynttilän, poltti Rudinin kirjeen sen liekissä ja heitti tuhkan ulos ikkunasta. Sitte hän umpimähkään avasi Puschkinin runot (hän teki usein sillä tavalla) ja luki ensi säkeet, joihin hänen silmänsä sattuivat. Ne kuuluivat:
Ken lempinyt on, häntä vaivaa
Ain' aave entisaikojen.
On hälle turhat lohdutukset
Ja häntä kalvaa katumukset
Ja käärmeet onnenmuistojen.
Hän nousi, loi kylmällä hymyllä katseen kuvaansa peilissä, kumarsi hiukan päätään ja meni vierashuoneeseen.
Heti kun Darja Mihailovna hänet näki, kutsui hän hänet huoneeseensa, istutti hänet sohvaan ja taputti häntä ystävällisesti poskelle, samalla tarkkaavasti, miltei uteliaasti katsellen häntä silmiin. Darja Mihailovna tunsi salaa olevansa hämillään: ensi kerran juolahti hänen mieleensä, ettei hän tunne tytärtänsä. Kun Pandalevski oli kertonut hänen ja Rudinin kohtaamisesta, oli hän enemmän hämmästynyt sitä, että järkevä Natalia oli saattanut antautua sellaiseen tekoon, kuin suuttunut. Hän oli heti kutsuttanut hänet luokseen ja ruvennut torumaan — eikä kauniisti niinkuin olisi sopinut odottaa eurooppalaisesti sivistyneeltä naiselta, vaan kutakuinkin äänekkäästi. Mutta Natalian vastaukset, päättäväisyys hänen katseessaan ja liikkeissään olivat hämmästyttäneet, miltei pelästyttäneet Darja Mihailovnaa.
Rudinin äkillinen, hiukan käsittämätön lähtö oli sentään nostanut raskaan painon hänen sydämmeltään; mutta hän odotti kyyneleitä ja hermostuneita kohtauksia… Natalian näennäinen tyyneys vei hänet taas pois oikealta tolalta.
— No, lapseni, alkoi Darja Mihailovna: — miten sinä jaksat tänään?
Natalia katseli äitiään.
— Meni matkaansa… tuo ajatustesi esine. Tiedätkö minkätähden hän niin kiireesti läksi?
— Äiti! sanoi Natalia hiljaa, — lupaan teille, että jollette itse muistuta hänestä, niin minä en häntä mainitse sanallakaan.