— Onnetonta? Voi mitä suvaitsettekaan lausua! Ensinnäkään minun mielestäni ei maailmassa löydy kuin kolme onnettomuutta: asua kylmässä huoneustossa talvella, käyttää ahtaita kenkiä kesällä ja viettää yötä huoneessa, jossa lapsi vitisee ja jonka päälle ei saa sirottaa edes persialaista pulveria; ja toiseksi minusta, Jumala paratkoon, nyt on tullut mitä rauhallisin ihminen. Minusta voi kirjoittaa vaikka kirjoituskaavoja. Niin siivosti minä käyttäydyn.
— Niin, hyvinhän te käyttäydytte, ei voi muuta sanoa. Vasta eilen
Jelena Antonovna valitteli minulle teistä.
— Kas vaan! Olisipa hauska tietää mitä hän teille sanoi?
— Sanoi, ettette kokonaisen aamupäivän kestäessä kaikkiin hänen kysymyksiinsä vastannut kuin: "Niinkö? niinkö?" ja vielä niin ruikuttavalla äänellä.
Pigasov naurahti.
— No eikö se sitte ollut hyvä tuuma, Aleksandra Pavlovna.
— Erinomainen kerrassaan! Kuinka saattaa olla naisille niin epäkohtelias, Afrikan Semenitsch?
— Mitä? Onko teistä Jelena Antonovna sitte nainen?
— No mitä hän sitte teistä on?
— Rumpu, varjelkoon, tavallinen rumpu, jota puikoilla päristellään…