Päivä kului hiljaa ja ikävästi, ja erottuaan tunsivat kaikki, että nyt oli vaivuttu elämän jokapäiväiseen kulkuun takaisin; ja se merkitsee paljon, sangen paljon.
Niin, kaikki oli vaipunut jokapäiväiseen kulkuunsa, paitsi Natalia. Vihdoin jäätyään yksin, hän vaivalloisesti laahusti vuoteellensa ja putosi sänkyynsä särkyneenä, suinpäin tyynyihin. Elämä tuntui niin katkeralta, vastenmieliseltä, inhoittavalta, hän häpesi siihen määrään itseänsä, rakkauttansa, suruansa, että hän varmaankin sinä hetkenä olisi valinnut kuoleman… Ja tuollaisia raskaita päiviä, unettomia öitä ja uuvuttavia mielenmyrskyjä seurasi vielä paljon, mutta hän oli nuori — elämä oli vasta alkanut hänessä ja elämä vaatii ennemmin tai myöhemmin osansa. Jos ihmistä on kohdannut mikä isku tahansa ja hän samana taikka kumminkin seuraavana päivänä — anteeksi epähienot sanat — syö, niin siinä jo on ensimmäinen lohdutus…
Natalia kärsi tuskallisesti, kärsi ensi kertaa… Mutta ensi kärsimys ei uudistu enempää kuin ensi lempikään, — Jumalan kiitos!
XII.
Melkein kaksi vuotta oli kulunut. Toukokuun ensi päivät olivat käsissä. Kotinsa parvekkeella istui Aleksandra Pavlovna, nykyään Leshnev eikä Lipin. Siitä oli jo enemmän kuin vuosi, kun hän oli mennyt naimisiin Mihailo Mihailitschin kanssa. Herttainen hän oli niinkuin ennenkin, oli vain viime aikoina lihonnut. Puutarhassa, jonne parvekkeelta veivät portaat, kanniskeli lapsenhoitajatar punaposkista lasta käsillään. Se oli valkoiseen puettu, myssyssä oli valkoisia tupsuja ja Aleksandra Pavlovna vilkaisi siihen tuontuostakin, vaikkei se itkenyt. Ymmärtäväisen näköisenä se imi sormeaan ja katseli tyynesti ympärilleen. Hänessä näyttäytyi jo Mihailo Mihailitschin arvokas jälkeläinen.
Parvekkeella Aleksandra Pavlovnan vieressä istui vanha tuttavamme Pigasov. Viime näkemältä olivat hänen hiuksensa tuntuvasti harmaantuneet, selkä oli koukistunut, hän oli laihtunut ja ääni sihisi puhuessa: etuhammas oli häneltä pudonnut. Tuo sihinä teki hänen puheensa entistä myrkyllisemmäksi. Vuodet eivät vähentäneet hänen heikontumistaan vaan tylsistyttivät hänen terävyyttään ja usein hänen täytyi uudistaa sitä mitä hän vasta oli lausunut. Mihail Mihailitsch ei ollut kotona. Teelle häntä odotettiin. Aurinko oli jo mennyt mailleen. Sen laskemasijoilta vetäytyi kalpean kultainen, kellertävä raita pitkin taivaanrantaa; vastaisella puolella niitä oli kaksi: toinen alempana, toinen ylempänä, toinen sinertävänä, toinen punertavana. Kevyet hattarat sulautuivat korkeuteen. Kaikista merkeistä päättäen näytti tulevan pouta-aika.
Äkkiä Pigasov hymähti.
— Mitä nyt, Afrikan Semenitsch? kysyi Aleksandra Pavlovna.
— No niin… eilen kuulin talonpojan sanovan kielevälle vaimolleen: älä siinä vitise! Voi kuinka se minua miellytti. Älä siinä vitise! No, ja mistä asiasta nainen sitte voisi järkevästi jutella? Tiedättehän, että aina puhun läsnäolevia lukuunottamatta. Esi-isämme ne olivat meitä järkevämmät. Heidän saduissaan istuu kaunotar aina ikkunassa, otsallaan tähti, eikä tuiskahda ääntäkään. Kas niin se olla pitää. Mutta arvostelkaa nyt itse: toissa päivänä aatelismarsalkkimme rouva lähettää kasvoihini ikäänkuin pyssyn laukauksen: sanoo minulle, ettei hän pidä minun tendenssistäni! Hän puhuu tendenssistä! Eikö nyt hänelle itselleen ja kaikille muille olisi ollut parempi, jos jonkin luonnon ystävällisen määräyksen kautta häneltä olisi otettu pois koko kielenkäytäntö?
— Yhä te vain, Afrikan Semenitsch ahdistatte meitä raukkoja…
Tiedättekö, sekin on onnetonta. Oikein totta. Minä teitä säälin.