Hänen pukunsa oli kulunut ja vanha; valkosta alusvaatetta ei näkynyt mistään. Aikaiseen näkyi hänen kukintansa kadonneen: hän oli, niinkuin puutarhurien on tapana sanoa, tullut siemenelle.
Hän alkoi käyttää hyväkseen tuota ikävystyneiden matkustajien tavallista ajanviettoa: lukea nimi-kirjoituksia seinällä,.. Äkkiä narahti ovi ja tarkastaja astui sisään.
— A:han ei saa hevosia eikä tule pitkiin aikoihin saamaan, sanoi hän, — mutta B:hen saa.
— B:hen? kysyi Rudin. — Vai niin. Hyvänen aika, se ei ollenkaan sovi tielleni. Menen Pensaan, ja B. kai on Tamboviin päin.
— Mitä siitä sitte? Voittehan te mennä Tamboviin ja jollakin lailla sieltä kiertää B:hen.
Rudin mietti.
— No, olkoon menneeksi, sanoi hän vihdoin. — Lähettäkää valjastamaan hevoset. Sama se minulle, vaikka menenkin Tamboviin.
Pian olivat hevoset valjaissa. Rudin kantoi matkalaukkunsa rattaille, istuutui ja vaipui entiseen kumartuneeseen asentoonsa. Hänen olennossaan ilmaantui jonkinlainen toivoton, surumielinen nöyryys… Ja kolmivaljakko heittäysi hiljaiseen raviin ja kulkuset kilisivät katkonaisesti.
Jälkikatsaus.
Kului vieläkin muutamia vuosia.