Oli kylmä, syksyinen päivä. Päähotellin portaitten eteen piirikaupungissa S. ajoivat matkavaunut. Suoraksi oikaisten ja hiukan ähkien astui alas herra, joka ei vielä ollut vanha, mutta jonka vartalo jo oli ehtinyt tulla niin täysinäiseksi, että sitä saattoi kutsua kunnianarvoiseksi. Hän astui ylös portaat toiseen kerrokseen, seisahtui leveän koridoorin päähän ja nähtyään ettei ketään ollut saapuvilla, huusi kovalla äänellä tahtovansa huonetta. Jossakin narahti ovi ja matalan varjostimen takaa astui esiin pitkä lakeija, jonka takin kulunut selkä kiilsi puolipimeässä koridoorissa ja jonka hihat olivat ylöskäärityt. Kääntymättä selin päin herraan, alkoi hän kiireesti astua hänen edellään. Päästyään huoneeseensa, matkustaja heti riisui päällystakinsa ja kaulaliinansa, istuutui sohvalle ja nojaten nyrkit polviinsa, rupesi katselemaan ympärilleen, niinkuin se, joka herää unesta. Sitte hän lähetti kutsumaan palvelijaansa. Lakeija teki kumartavan liikkeen ja meni. Tuo matkustaja ei ollut kukaan muu kuin Leshnev. Rekryytinoton tähden hän oli lähtenyt maatilaltansa S:ssä.
Huoneeseen astui Leshnevin palvelija, kiharatukkainen, punaposkinen nuorukainen. Hänen yllään oli harmaa päällystakki, vyötäisten ympäri oli kierretty sininen vyö ja jalassa oli hänellä pehmeät huopasaappaat.
— No veliseni, virkkoi Leshnev, — me pääsimme kunnialla perille ja sinä pelkäsit, että pyörän kehä irtaantuisi.
— Pääsimme niinkin! vastasi palvelija, koettaen hymyillä pystykauluksensa takaa: — eikä lähtenytkään se pyöränkehä…
— Eikö täällä ole ketään? kuului samassa ääni koridoorista.
Leshnev säpsähti ja nousi kuuntelemaan.
— Vai on! No keitä?
Leshnev nousi, meni ovelle ja avasi sen tuimasti.
Hänen edessään seisoi korkeavartaloinen, miltei harmaahapsinen, kyyryselkäinen mies, jonka vanhassa nukkaisessa palttoossa oli pronssiset napit. Leshnev tunsi hänet paikalla.
— Rudin! huudahti hän kiihkeästi.