Rudin kääntyi. Hän ei saattanut eroittaa Leshnevin piirteitä, koska tämä seisoi selin päin valoon, neuvottomana tuijottaen häneen.
— Mihailo Mihailitsch! huusi Rudin ja ojensi kätensä häntä vastaan, mutta joutui samassa hämilleen ja oli vetämäisillään sen takaisin…
Silloin Leshnev kiireesti, molemmin käsin tarttui siihen.
— Tulkaa sisään, tulkaa sisään! pyysi hän Rudinia ja vei hänet huoneeseensa.
— Kuinka te olette muuttunut! sai Leshnev hetken vaiettuaan ja ehdottomasti alentaen ääntään, sanotuksi.
— Niin sanovat, vastasi Rudin antaen katseensa liidellä pitkin huonetta. — Vuosien työtä!… Mutta te olette entisellänne. Kuinka Aleksandra… puolisonne voi?
— Kiitoksia, — hyvin. Mutta mikä kohtalo teidät tänne tuo?
— Minutko? Siitä tulisi pitkä juttu. Juuri tänne tulin oikeastaan sattumalta. Hain erästä tuttavaa. Olen muutoin hyvin iloissani…
— Missä te syötte päivällisen?
— Minäkö? Enpä tiedä. Kai jossakin ravintolassa. Minun täytyy tänään lähteä täältä.