— Täytyykö?
— Täytyy. Minua pitää mennä maalle asumaan.
— Syökäämmepä yhdessä päivällinen.
Rudin katsahti ensi kerran Leshneviä suoraan silmiin.
— Vai pyydätte te minua kanssanne syömään? sanoi hän.
— Kyllä, Rudin. Vanhaan, toverilliseen tapaan. Tahdotteko? En luullut tapaavani teitä täällä ja Jumala ties milloin taas tapaamme. Emme huoli erota sillä tavalla!
— No hyvä. Minä suostun.
Leshnev painoi Rudinin kättä, huusi palvelijan luokseen, tilasi päivällisen ja käski asettaa samppanjapullon jäähän.
Päivällisen aikana Leshnev ja Rudin syventyivät puhumaan ylioppilasajoistaan. Heidän mieliinsä muistui kaikenlaisia asioita ja henkilöitä, — sekä eläviä että kuolleita. Alussa Rudin ei puhunut mielellään; mutta tyhjennettyä muutaman viinaryypyn, lämpeni hänen verensä. Vihdoin lakeija toi sisään viimeisen ruokalajin. Leshnev nousi sulkemaan ovea, palasi sitte takaisin pöydän ääreen ja istuutui vastapäätä Rudinia, nojaten leukansa molempiin käsiinsä.
— No, alkoi hän: — nyt teidän pitää kertoa minulle kaikki, mitä teille on tapahtunut senjälkeen kuin teidät näin.