Rudin katsahti Leshneviin.
"Hyvänen aika", mietti Leshnev — "kuinka hän on muuttunut, raukka!"
Rudinin kasvot eivät olleet paljonkaan muuttuneet, varsinkaan siitä ajasta, jolloin näimme hänet asemalla, vaikka lähenevän vanhuuden leima jo oli ehtinyt painua niihin ja vaikka ilme niissä nyt oli aivan toinen. Toisin vilkkuivat nyt hänen silmänsä; koko hänen olennossaan, noissa milloin hitaissa milloin äkillisissä ja kylmissä liikkeissä, tai hänen keskeytyneissä puheissaan ilmaantui ääretön väsymys, salainen, hiljainen katkeruus, jonka niin helposti saattoi eroittaa tuosta puoleksi teeskennellystä surumielisyydestä, jolla hän muinoin keikaili, niinkuin nuorten tapa on, vaikka heissä uhkuu toiveita ja itseluottamusta.
— Vai kertoako teille kaikki, mitä minulle on tapahtunut? sanoi hän. — Kaikkea ei voi eikä kannata kertoa. Minä olen kitunut ja kärsinyt paljon — sekä ruumiin että hengen puolesta. Kenen kautta en olisi kokenut pettymyksiä, hyvä Jumala! ja ketä en olisi koettanut liketä! Niin, ketä en olisi koettanut liketä! toisti Rudin huomatessaan miten Leshnev osanottavaisesti katseli häntä. — Miten usein omat sanani tuntuivat minusta vastenmielisiltä — puhumattakaan niistä muista henkilöistä, jotka olivat samaa mieltä kuin minä! Miten usein minä lapsen äreydestä vaivuin tylsään tunnottomuuteen, niinkuin hevonen, joka ei enään edes heilahuta häntäänsäkään kun sitä ruoskitaan… Miten usein olen iloinnut, toivonut, vihannut ja nöyrtynyt turhaan! Kuinka usein haukkana lentänyt korkeuteen ja ryömien palannut takaisin näkinkengän tavoin, jolta on rikottu kuori!… Missä kaikissa enkö ole ollut mukana, mitä teitä astuskellut!… Mutta tiet ovat usein likaiset, lisäsi Rudin, hetkeksi kääntyen pois. — Tiedätte kyllä… lisäsi hän sitte…
— Kuulkaa, puuttui Leshnev äkkiä puheeseen: — me sinuttelimme toisiamme ennen… Tahdotko, niin uudistamme menneisyyden?… Juokaamme veljenmalja!
Rudin säpsähti ja käsitettyään tarkoituksen, valui hänen silmiinsä kiilto, jota ei sanoin saata selittää.
— Juokaamme, sanoi hän: — kiitos, veli, juokaamme!
Ja Leshnev ja Rudin kilistivät lasejaan.
— Sinä tiedät, alkoi Rudin taas, hymyillen ja korottaen "sinä" sanan: — että minussa on ikäänkuin mato, joka minua syö ja kalvaa eikä milloinkaan päästä minua rauhaan. Se usuttaa minua ihmisten päälle… Ensin he alistuvat vaikutukseni alaisiksi, mutta sitte… Rudin teki kädellään liikkeen ilmassa.
— Siitä saakka kuin teistä… sinusta erosin, olen koetellut paljon… Olen alkanut elää, olen ottanut uudestaan kahteen kymmeneen kertaan ja tässä näet tulokset!