— Sinussa ei ole ollut kestävyyttä, virkkoi Leshnev ikäänkuin itsekseen.
— Oikein sanoit, minussa ei ole ollut kestävyyttä!… En ole koskaan saanut mitään rakennetuksi; ja vaikeaa, veli, on rakentaa, kun ei ole pohjaa jalkain alla, kun itsensä tulisi hankkia itselleen perustus. Kaikkia seikkailujani, tai suoraan sanoen onnettomuuksiani, en sinulle kerro. Osoitanpa pari kolme tapausta… jolloin menestys jo näytti hymyilevän elämälleni, tai kun itse jo rupesin toivomaan menestystä — mikä ei ole aivan samaa…
Samalla kädenliikkeellä, jolla Rudin ennen heitti taappäin tummia, tuuheita kiharoitaan, työnsi hän nyt syrjään harvoja, harmaita hapsiansa.
— No, kuule nyt sitte, alkoi hän. — Moskovassa tutustuin erääseen omituiseen herraan. Hän oli hyvin rikas ja omisti suuria maatiloja; virkaa hänellä ei ollut. Hänen ainoa ja yksinomainen intohimonsa oli rakkaus tieteeseen, tieteeseen yleensä. En tänäkään hetkenä käsitä mistä tuo himo oli häneen tullut! Sillä se sopi hänelle niinkuin satula lehmän selkään. Hän puolusti kiihkeästi sielunsa suuruutta, vaikka hän tuskin osasi puhua; kieritteli vain pontevasti silmiään ja nyökytti merkitsevästi päätään. Niin, veli, lahjattomampaa ja köyhempää luonnetta en vielä ole tavannut… Smolenskin kuvernementissä tavataan sellaisia maisemia — niissä on hiekkaa, eikä mitään muuta; niin, harvassa heinää, jota ei ainoakaan eläin seisahdu syömään. Mikään ei hänelle onnistunut: kaikki häntä pakeni: ja hän oli lisäksi niin hullu, että hän teki kaiken helpon vaikeaksi. Jos hän vain olisi voinut, niin hän epäilemättä olisi pannut väkensä syömään kantapäillään. Hän teki työtä väsymättömästi, luki, kirjoitti. Hän hyväili tiedettä jonkinlaisella järkähtämättömällä sitkeydellä, kamalalla kärsivällisyydellä; hänen itserakkautensa oli ääretön ja hänen luonteensa raudasta. Yksinään hän asui ja omituisena häntä pidettiin. Minä tutustuin häneen… no niin, ja hän mieltyi minuun. Myönnän, että pian hänet ymmärsin, sillä hänen intonsa liikutti minua. Sitte löytyi kaikki edellytykset, että hänen kauttaan saattaisi tehdä paljon hyvää, tuottaa paljon todellista hyötyä… Jäin hänen luokseen ja läksin maalle hänen kanssaan. — Voi veli, minulla oli mielessä mahtavat tuumat: uneksin kaikenlaisia uudistuksia ja parannuksia.
— Aivan niinkuin Lasunskilla, muistatko, puuttui puheeseen Leshnev, hyväntahtoisella hymyllä.
— Ei sentään! sillä siellä minä hengessä tunsin, ettei sanoistani ollut mitään hyötyä; mutta nyt… nyt minulle aukeni aivan toinen ala… Vein mukaani maanviljelystä koskevaa kirjallisuutta… tosin en lukenut loppuun asti ainoaakaan kirjaa… ja ryhdyin työhön. Alussa se ei tuntunut sujuvan, niinkuin olin odottanutkin, mutta sitte se jo alkoi sujuta. Uusi ystäväni vaikeni koko ajan, katseli vain, häiritsemättä minua; nim. vissiin määrään hän ei häirinnyt minua. Hän otti vastaan esitykseni ja pani ne itsepintaisesti täytäntöön, mutta ikäänkuin salaisella epäluottamuksella ja yhä omiansa hautoellen. Hän piti jokikistä ajatustaan erinomaisen kallisarvoisena. Sen kukkulalle hän yritteli niinkuin koppakuoriainen ylös korren vartta, ja istuu siinä sitte siipiään avaellen ja yrittäen lentoon -— mutta putoaa äkkiä ja alkaa uudestaan ryömiä… Älä hämmästy tätä vertausta: sillä silloin kiehui mielessäni. Ja niin taistelin kaksi vuotta. Asiat menestyivät huonosti, huolimatta puuhistani. Rupesin väsymään, toverini minua kyllästytti, minä pistelin häntä, hän tukahdutti minua kuin raskas patja, hänen epäluottamuksensa muuttui mykäksi vimmaksi; vihamielinen tunne valtasi meidät molemmat, emme enään voineet puhua mistään; vähitellen hän rupesi näyttämään minulle, ettei hän alistu vaikutusteni alaiseksi; toimenpiteeni pilattiin, tai muutettiin kokonaan… Huomasin vihdoin olevani herra tilanomistajan luona jonkinlaisena loisena tieteellisiä harjoituksia varten. Katkeralta tuntui kuluttaa aikaansa ja voimiansa turhaan, katkeraa oli tietää että toiveeni taaskin ja taaskin olivat pettyneet. Tiesin kyllä, mitä menettäisin jos lähtisin pois; mutta en voinut tulla toimeen. Ja eräänä päivänä, kun olin nähnyt mitä raskaimpia ja inhoittavimpia näytelmiä, jotka jo asettivat toverini liian epäedulliseen valoon, riitauduin lopullisestikin hänen kanssaan ja läksin tieheni, heitin tuon turhantarkan, arojauhoista ja saksalaisesta siirapista kokoonpannun herra-kullan.
— Sinä siis heitit jokapäiväisen leipäpalasesi, virkkoi Leshnev ja asetti molemmat kätensä Rudinin olkapäille.
— Niin, ja olin taas kevyenä, paljaana, tyhjässä, avarassa maailmassa.
Lennä minne vain haluttaa…! Äh, juodaan pois!
— Terveydeksesi! sanoi Leshnev nousten ja suudellen Rudinia otsalle. —
Onneksesi ja Pokorskin muistoksi… Hän se myöskin osasi pysyä köyhänä.
— Kas, siinä kuulet seikkailuistani n:o I:den, jatkoi Rudin hetken vaiettuaan. — Vieläkö jatkan?