Ja lapset ryntäsivät voimiensa takaa pajupensasta kohti. Basistov seurasi heitä.

— Talonpoika! tuumaili Pandalevski; — pilaa vielä nuo pojat…
Täydellinen talonpoika!

Ja luoden itsetyytyväisen katseen säntilliseen, hienoon, pieneen olentoonsa, Konstantin Diomiditsch pari kertaa silitti sormillaan takkinsa hihaa, pudisti kaulustaan ja läksi eteenpäin. Tultuaan huoneeseensa, pukeutui hän vanhaan yöviittaan ja istuutui huolestuneen näköisenä pianon ääreen.

II.

Darja Mihailovnan taloa pidettiin miltei ensimmäisenä koko ————n kuvernementissa. Ääretön kivirakennus oli tehty Rastrellin piirustusten mukaan, edellisen vuosisadan malliin; se seisoi ylängön kukkulalla, jonka juurella juoksi eräs Keski-Venäjän pääjokia. Darja Mihailovna itse oli ylhäinen, rikas rouva, salaneuvoksen leski. Pandalevski oli kyllä hänestä kertonut, että hän tuntee koko Euroopan ja että koko Eurooppa tuntee hänet…! Mutta sangen vähän Eurooppa tunsi häntä, sillä Pietarissakaan ei hän ollut näytellyt mitään varsinaista osaa. Sen sijaan kaikki Moskovassa hänet tunsivat ja kävivät hänen luonaan. Hän kuului ylhäisöön. Naisena häntä pidettiin hiukan omituisena eikä aivan hyväsydämmisenä, mutta kokonaan kelpo ihmisenä. Nuorena hän oli ollut hyvin kaunis. Runoilijat olivat kirjoittaneet hänelle runoja, nuoret miehet häneen olivat rakastuneet ja mahtimiehet juosseet hänen perässään. Mutta siitä ajasta oli kulunut kaksikymmentäviisi, jopa kolmekymmentä vuotta, eikä entisestä loistosta ollut enään jälellä jälkeäkään. — Miten se on mahdollista! huudahti ehdottomasti jokainen, joka oli nähnyt Darja-rouvan ensikerran. Onko tuo laiha, kuihtunut, terävänenäinen, vielä keski-ikäinen nainen joskus voinut olla kaunotar? Hänellekö kerran lyyryjä helkyteltiin?… Ja jokainen ihmetteli syvästi kaiken maallisen katoavaisuutta. Totta kyllä, että Pandalevskin mielestä Darja Mihailovnan ihmeelliset silmät merkillisesti olivat säilyneet; mutta sama Pandalevskihän väitti koko Euroopan tuntevan hänet.

Joka kesäksi Darja Mihailovna lapsineen muutti maalle. Niitä oli kolme, seitsentoistavuotias tytär Natalia ja kaksi poikaa, joista toinen kymmenen, toinen yhdeksän vanha. Darja Mihailovnan talo oli vieraanvarainen, hän nimittäin otti mielellään vastaan miehiä, varsinkin naimattomia; maalaisrouvia ei hän voinut kärsiä. Mutta senpätähden hän saikin heiltä kuulla kunniansa! Heidän sanojensa mukaan Darja Mihailovna oli ylpeä, epäsiveellinen ja hirveän vallanhimoinen nainen. Se näyttäytyi pääasiallisesti siinä, että hän puheessaan salli vapauksia, joita aivan hirvitti kuunnella. Darja Mihailovna ei todellakaan tahtonut antaa häiritä kesäviettonsa vapautta. Ja hänen seurustelussaan koko sen maalaisessa yksinkertaisuudessa oli jonkunlainen vivahdus pääkaupungin sankarittaren ylenkatsetta häntä ympäröiviä, hiukan hämäriä ja vähäpätöisiä henkilöitä kohtaan… Olihan hänen käytöksensä kaupunkilaisiakin tuttavia kohtaan huolimaton, jopa pilkallinen, mutta ei siinä sentään ollut tuota ylenkatseellisuuden vivahdusta.

Oletko, lukija, milloinkaan tullut huomanneeksi, että henkilö, joka itseään alempien piirissä usein on hajamielinen, itseään ylempien joukossa ei koskaan ole sitä? Minkätähden?… Mutta eiväthän sellaiset kysymykset vie mihinkään tuloksiin!

Kun, tarpeeksi harjoiteltuaan Talbergin etyydiä, Konstantin Diomiditsch astui puhtosesta, iloisasta kamaristaan vierashuoneeseen, tapasi hän siellä koolla kaikki talonväet. Salonkielämä oli jo alkanut. Emäntä oli heittäytynyt leveälle lepuusohvalle, vetänyt jalat alleen ja käänteli käsissään uutta ranskalaista kirjasta. Ikkunan ääressä, toisella puolella neulomapuitteita, istui Darja Mihailovnan tytär, ja toisella kotiopettajatar, neiti Boncourt, kuiva, vanha, kuusikymmenvuotias impi, päässään kirjava myssy, jonka alta mustia hiussuortuvia oli vedetty pistämään esiin ja korvissaan pumpulia. Ovenviereiseen nurkkaan oli Basistov istuutunut lukemaan sanomalehteä; Petja ja Vanja pelasivat schakkia hänen vieressään. Kädet selän takana, uuniin nojauneena, seisoi lyhyenläntä mies, jonka hiukset olivat harmaat ja pörröiset, kasvojen väri ruskea ja silmät vilkkaat. Hän oli eräs Afrikan Semenitsch Pigasov.

Tuo Pigasov oli kummallinen ihminen. Suuttuneena kaikkeen, — varsinkin naisiin — hän torui aamusta iltaan, usein sangen sattuvasti, välistä tylsästi, mutta aina suurella nautinnolla. Hänen ärtyisyytensä meni miltei lapsellisuuksiin asti. Hänen hymynsä, hänen äänensä, kaikki hänessä oli kuin sapessa uitettua. Darja Mihailovna piti häntä mielellään vieraanaan: hänen puheensa häntä huvitti. Heillä saattoi olla oikein hauska yhdessä. Liioitteleminen oli Pigasoville nautinto. Hänelle kerrottiin esimerkiksi jostakin onnettomuudesta, että ukkonen oli polttanut kylän, että vesi oli hävittänyt myllyn tai että mies kirveellään oli lyönyt poikki kätensä — ylimmilleen ärtyneenä hän heti kysäsi: "mikäs hänen nimensä oli?" s.o. sen naisen, josta onnettomuus sai alkunsa; sillä hänen mielipiteensä mukaan nainen aina oli syynä kaikkiin onnettomuuksiin, kun asiaa vain perinpohjaisesti tutki. Kerran hän oli heittäytynyt polvilleen naisen eteen, joka miltei tuntemattomana oli osoittanut hänelle hiukan ystävällisyyttä; kyynelsilmin, kasvoillaan raivo, oli hän rukoillut, että tuo nainen häntä armahtaisi; sillä eihän hän koskaan ole rikkonut häntä vastaan ja lupaa olla sitä milloinkaan tekemättä! Kerran oli hevonen mäessä tallannut allensa erään Darja Mihailovnan pesijättären, viskannut hänet ojaan ja ollut tappamaisillaan. Sen jälkeen Pigasov aina kutsui tuota hevosta "kelpo, kelpo hevosekseen" Ja piti itse mäkeä ja ojaa erinomaisen luonnonkauneina paikkoina.

Pigasoville ei elämässä ollut käynyt hyvin — josta hän syytti omaa tyhmyyttään. Hän polveasi köyhistä vanhemmista. Isä, jolla oli ollut kaikenlaisia pikkuvirkoja, osasi tuskin lukea eikä välittänyt pojan kasvatuksesta; antoi hänelle ruokaa ja vaatetta ja — siinä kaikki. Äiti häntä oli hemmotellut, mutta hän kuoli aikaiseen. Pigasov oli itse kasvattanut itsensä. Itse hän päätti lähteä piirikouluun, sitte kymnaasiin, oppi itse ranskan-, saksan-, jopa latinankielen ja päästyään kymnaasista mainioilla todistuksilla, hän läksi Tarttoon, jossa taisteli ainaisen puutteen kanssa, mutta kesti kolmivuotisen kurssin loppuun asti. Pigasovin luonnonlahjat eivät olleet tavallista suuremmat. Kärsivällisyydellä ja mielenlujuudella hän oli kohonnut jonkinlaiseen huomioon. Varsinkin oli hänessä väkevänä kunnianhimon tunne, halu joutua hyvään seuraan, pysyä toisten tasalla, kiusallakin, kohtalosta huolimatta. Hän luki ahkerasti ja meni Tarton yliopistoon vain kunnianhimosta. Köyhyys teki hänet katkeraksi ja kehitti hänen huomiokykyänsä ja viekkauttansa. Hänellä oli omituinen tapa lausua ajatuksensa. Jo nuoruudesta asti oli hän kehittänyt katkeraa, kiukkuisaa kaunopuheliaisuutta. Hänen ajatuksensa eivät kohonneet tavallisuutta ylemmäksi, mutta hän osasi puhua tavalla, josta päättäen hän ei ollut ainoastaan järkevä, vaan sangen älykäskin mies. Saatuaan kandidaattiarvon, Pigasov päätti antautua oppineelle alalle, sillä hän ymmärsi sen ainoaksi, jolla saattoi pysyä toveriensa tasalla — hän oli aina koettanut valita heidät korkeammista piireistä; hän oli heille teeskennellyt, jopa heitä imarrellutkin, vaikka aina riidellen. Sanalla sanoen, ainesta hänessä ei puuttunut. Pigasov ei ollut antautunut opin tielle rakkaudesta tieteesen ja sentähden hän itse asiassa tiesi liian vähän. Hän heittäytyi kiihkeään sanakiistaan ylioppilaan kanssa, joka asui viereisessä huoneessa ja josta hän aina teki pilkkaa. Tuo oli sangen yksinkertainen mies, mutta oli saanut hyvän ja huolellisen kasvatuksen ja hän pääsi aina täydellisesti voitolle. Pigasov tästä vimmastui: hän heitti kaikki kirjansa ja viivottimensa tuleen ja hankki viran. Alussa kävi kaikki hyvin: olihan hän tavallinen "virkamies", joskaan ei aivan toimelias, niin itseensäluottavainen ja reipas. Mutta hän tahtoi niin pian kuin suinkin yletä ihmisten joukkoon ja siinä hän hämääntyi, kompastui, kunnes hänen täytyi ottaa virkaero. Vuoden hän oleskeli laillisesti hankkimassaan pienessä kylässä, toisena hän meni naimisiin puolisivistyneen maatilanomistajattaren kanssa, joka luonnollisella ja ivaavalla käytöksellään tartutti hänet onkeensa. Mutta Pigasovin luonto ärtyi jo sangen happamaksi; hän kyllästyi perhe-elämään… Muutamia vuosia vaimo eli hänen kanssaan yhdessä, kunnes kerran salaa lähti Moskovaan ja myi maatilan eräälle sukkelalle afäärimiehelle. Tämä tapahtui juuri kun Pigasov oli saanut asuinrakennuksen valmiiksi. Hän ärtyi äärimmilleen ja ryhtyi oikeudenkäyntiin vaimoansa vastaan, mutta ei voittanut sillä mitään… Hän eli sitten yksin, matkusteli naapuriensa luona, joita haukkui sekä edessä että selän takana ja jotka ottivat hänet vastaan jonkinlaisella jännitetyllä ilolla; todellista kauhua hän ei koskaan saanut herätetyksi heissä — eikä koskaan ottanut kirjaa käteensä. Hän omisti noin sata sielua; ja hänen talonpoikansa eivät koskaan kärsineet nälkää.