Konstantin Diomiditsch katsahti ympärilleen. Aivan oikein: tiellä juoksivat Darja Mihailovnan pienet pojat, Vanja ja Petja ja heidän kanssaan oli heidän opettajansa Basistov, noin kahdenkymmenenkahden vanha mies, joka vasta oli päässyt ylioppilaaksi. Basistov oli kookas, hänen kasvonsa maalaiset, nenä suuri, huulet paksut ja silmät pienet kuin sialla. Hän ei ollut kaunis eikä hänen käytöksensä hieno, mutta hän oli kelpo ihminen, rehellinen ja suora. Hän pukeutui huolimattomasti eikä leikkauttanut hiuksiaan — mutta se tapahtui laiskuudesta eikä suinkaan keikarimaisuudesta. Hän söi mielellään, makasi mielellään, luki myöskin mielellään hyviä kirjoja ja otti osaa kiihkeisiin keskusteluihin, mutta vihasi kaikesta sielustaan Pandalevskiä.
Darja Mihailovnan lapset jumaloivat Basistovia eivätkä enään ensinkään pelänneet häntä. Kaikkien muidenkin talonväkien kanssa Basistov oli hyvissä väleissä, mikä ei oikein miellyttänyt emäntää, vaikka hän usein kertoili, ettei hän tunnusta mitään säätyeron ennakkoluuloja.
— Päivää, lapsikultani! sanoi Konstantin Diomiditsch, — miten aikaiseen tänään olette kävelemässä! Mutta minä, lisäsi hän kääntyen Basistoviin, — läksin ulos jo aikoja sitte; intohimoisa halu ajaa minut aina ihailemaan luontoa!
— Kyllä me näimme, miten te ihailette luontoa, murisi Basistov.
— Te olette materialisti: ties Jumala mitä nytkin ajattelette. Minä teidät tunnen.
Puhuessaan Basistovin tai hänen tapaistensa kanssa, Pandalevski helposti ärsyttäytyi ja lausui s-äänet selvästi, vieläpä hiukan sihisten.
— Mitä teillä oli tekemistä tuon tytön luona? Kysyittekö tietä? kysyi
Basistov käännellen silmiään oikiaan ja vasempaan.
Hän tunsi Pandalevskin tuijottavan suoraan silmiinsä ja se oli hänelle hyvin vastenmielistä.
— Minä toistan, että te olette materialisti eikä mitään muuta. Te tahdotte aina välttämättömästi löytää kaikkialta jonkun proosallisen puolen…
— Lapset! huusi äkkiä Basistov: — näettekö tuolla niityllä tuon pajupensaan? Kukahan teistä pikemmin juoksee sen luo… yks! kaks! kolme!