— Ei suinkaan… Kuinka niin…?
Pandalevski huokasi ja painoi tuntehikkaasti alas silmänsä.
— Jääkää hyvästi, Aleksandra Pavlovna! sanoi hän hetken vaiettuaan, nosti lakkiaan ja otti askeleen taaksepäin.
Aleksandra Pavlovna kääntyi ja läksi kotiin.
Konstantin Diomiditsch suuntausi asuntoaan kohti hänkin. Äkkiä hänen kasvoiltaan katosi kaikki makeus: kasvonpiirteet olivat itsekylläiset, melkein kovat. Yksin hänen käyntinsäkin muuttui; askeleet olivat pitempiä ja raskaampia. Pari virstaa hän siten astui huolimattomasti heilutellen kävelykeppiään, mutta äkkiä hän taas pehmeni: hän oli tienvierellä nähnyt sangen kauniin talonpoikaistytön, joka ajoi kotiin vasikoita kaurapellosta. Hiipien kuin kissa Konstantin Diomiditsch likeni tyttöä ja puhutteli häntä. Tämä ensin vaikeni, punastui ja hymähti, mutta peitti vihdoin huulensa hihallaan, kääntyi pois ja mutisi:
— Mene pois herra, oikein totta…
Konstantin Diomiditsch uhkasi häntä sormellaan ja käski häntä tuomaan itselleen ruiskukkia.
— Mitä sinä teet ruiskukilla? Seppelettäkö punoaksesi? kysyi tyttö: — mene nyt vain tiehesi, oikein totta…
— Kuules nyt, herttanen tyttö kulta, alkoi Konstantin Diomiditsch…
— Mene nyt vain tiehesi, keskeytti hänet tyttö; — nuoret herratkin ovat tuolla kävelemässä.