— Vai ette ole kuullutkaan? Sepä merkillistä! Tahdoin vaan sanoa, että Roksolan Mediarovitschkin oli samaa mieltä Darja Mihailovnan venäjänkielentaidosta.
— Mutta onko tämä parooni sitte niin pikkumaisuuteen asti tarkka?
— Ei suinkaan. Darja Mihailovna kertoo päin vastoin, että maailmanmies heti paikalla hänessä tulee näkyviin. Beethovenistakin hän oli kertonut sellaisella kaunopuheliaisuudella, että sai vanhan ruhtinaankin aivan innostuksiin… Sitä olisin minä totisesti tahtonut olla kuulemassa: kas, se se kuuluu oikein minun alaani. Sallikaa minun antaa teille tämä ihana kedon kukkanen!
Aleksandra Pavlovna otti kukkasen ja, astuttuaan pari askelta, pudotti sen tielle… Taloon ei enään ollut kuin parisataa askelta. Rakennusta oli vasta korjattu ja maalattu. Ystävällisesti sen suuret, kirkkaat ikkunat loistivat tuuheitten, vanhojen vaahteroiden ja lehmusten vihriästä.
— Minkä vastauksen siis saan viedä Darja Mihailovnalle, kysyi Pandalevski hiukan loukkaantuneena antamastaan kukkasesta; tuletteko päivällisille? Minun piti myöskin pyytää veljeänne.
— Kyllä me tulemme; tietysti. Mitä Nataschalle kuuluu?
— Natalia Aleksejevna on Jumalan kiitos terve… Mutta me jo astuimme tiehaaran sivutse, joka vie Darja Mihailovnan maatilalle. Minulla on kunnia sanoa hyvästi.
Aleksandra Pavlovna seisahtui.
— Ettekö käy sisään? kysyi hän epäröiden.
— Miten mielelläni tulisin, mutta pelkään etten ehdi. Darja Mihailovna tahtoo kuulla erään Talbergin uuden etyydin; minun pitää sitä vielä harjoittaa. Ja sitä paitsi, tunnustan pelkääväni, ettei teille minun seurastani ole mitään huvia.