— Sen tietää yksin Jumala… Menetkö sinä nyt todellakin?
— Menen. Hyvästi. Koeta olla ajattelematta minusta pahaa.
— No, ja koeta sinäkin olla ajattelematta sitä minusta… äläkä unohda, mitä sinulle sanoin. Hyvästi…
Toverit syleilivät toisiaan. Rudin läksi kiireesti ulos.
Leshnev käveli kauvan edestakaisin huoneessa, seisahtui tuontuostakin ikkunan luo miettimään ja virkkoi puoliääneen: "voi raukkaa!" Sitte hän istuutui pöydän ääreen kirjoittamaan kirjettä vaimolleen.
Mutta ulkona nousi myrsky. Tuuli ulvoi pahaa ennustavana, raskaasti ja ilkeästi kolkutellen heliseviä ikkunoita. Seurasi pitkä, syksyinen yö. Onnellinen se, joka tuollaisen yön saa viettää kodin katon alla, kodin lämmössä… Ja olkoon silloin Jumala turvattomille kulkijoille armollinen!
* * * * *
Oli helteinen päivä Parisissa, kesäkuun 26 v. 1848. "Kansallisten työmiesten" kapina oli jo melkein kukistettu. Pataljoona linjaväkeä oli juuri valloittamassa erästä St. Antoinen kaupunginosan poikkikadulla sijaitsevaa barrikaadia. Muutamat kanuunanlaukaukset olivat jo sen särkeneet; henkiin jääneet puolustajat jättivät sen, ajatellen ainoastaan omaa pelastustaan. Äkkiä sen harjalle, nurinkäännetyn, rikkipainetun raitiovaunun päälle ilmestyi pitkä mies vanhassa takissa, vyötettynä punaisella vyöllä, harmailla, pörröisillä hiuksillaan olkihattu. Hänen toisessa kädessään oli punainen lippu, toisessa käyrä, tylsä sapeli. Pingistetyllä, kimakalla äänellä hän huusi jotakin, hosui sapelillaan ja liehutti lippua ilmassa. — Vinsennesiläinen sotamies tähtäsi häneen, — ampui… Pitkä mies pudotti lipun ja kaatui kuin säkki suin päin maahan, ikäänkuin hän olisi kumartunut jonkun jalkojen juureen… Kuula oli sattunut suoraan sydämmeen.
— Tiens! huusi eräs pakenevista kapinoitsijoista toiselle: — on vient de tuer le Polonais [Maltappas, puolalainen on saanut surmansa].
— Bigre! [Hitto vie], vastasi tämä ja molemmat riensivät talon alakertaan, jonka ikkunat olivat peitetyt ikkunalaudoilla ja seinät luotisateesta kirjavinaan.