— Väsynyt! Toinenpa olisi kuollut aikoja sitte. Sanot, että kuolema sovittaa, mutta etkö sitte luule elämän voivan sovittaa? Se, joka eläessään on ollut leppeä toisille, se ansaitsee itse leppeyttä. Ja kuka voi kerskata siitä, ettei hän tarvitse anteeksiantamusta? Sinä olet tehnyt mitä olet voinut, olet taistellut voimiesi kestäessä.. Voiko enempää vaatia? Meidän tiemme erosivat…
— Niin, veli, keskeytti Rudin huoaten: — sinä olet nyt aivan toinen mies kuin minä.
— Tiemme erosivat, jatkoi Leshnev: — ja ehkä juuri omaisuuteni, kylmäverisyyteni ja muitten suosiollisten asianhaarojen ansiosta; mikään ei estänyt minua tekemästä mitä tahdoin, ja minä katselin syrjästä, kädet ristissä muitten työtä; mutta sinun täytyi lähteä vainiolle, kääntää ylös hihasi, tehdä työtä otsasi hiessä. Meidän tiemme ovat eronneet… mutta katso, kuinka likellä toisiamme me olemme. Niinhän me puhumme kuin samalla kielellä, ymmärrämme toisemme puolista viittauksista, olemme samojen tunteitten lapsia. Meitä ei enään ole paljon jälellä; olemme molemmat viimeisiä mohikaaneja! Ennen, kun vielä oli pitkä elämä edessä, saatoimme kulkea eri teitä, saatoimme riidellä; mutta nyt kun rivit ympäriltämme harvenevat, kun uudet sukupolvet rientävät ohitsemme päämaalejansa kohti, niin meidän lujasti täytyy liittyä yhteen. Lyökäämme lasit yhteen ja laulakaamme vielä vanhaan tapaan: Gaudeamus igitur!
Toverit kilistelivät lasejaan ja rupesivat liikutuksesta vapisevilla, epäpuhtailla, venäläisillä äänillään laulamaan vanhaa ylioppilaslaulua.
— Sinä menet siis nyt maalle, virkkoi taas Leshnev. — Tiedän kyllä, ettet sinä siellä kauvankaan viihdy. — Missä ja kuinkahan retkesi päättyvät? Sitä en saata ajatellakaan… Mutta muista, miten käyneekin, niin sinulla aina on paikka ja pesä, mihin voit piiloutua: se on kotini… Kuuletko, vanha toveri? Aatteillakin on invaliidinsa ja niitä varten täytyy löytyä turvalaitos.
Rudin nousi.
— Kiitos, veli, sanoi hän. — Kiitos! En ikinä unohda tätä. Mutta turvalaitosta minä en ansaitse. Olen hävittänyt elämäni palvelematta aatettani niinkuin olisi pitänyt.
— Ole nyt vaiti! puuttui Leshnev puheeseen.— Jokainen pysyy sinä, miksi luonto hänet on tehnyt ja enempää häneltä ei saa vaatia! Sanot olevasi Jerusalemin suutari… Mutta mistä sinä tiedät, ehkä sinun onkin pakko ijäisesti vaeltaa, ehkä sinä siten täytät korkean, itsellesi tuntemattoman määräyksen: kansan viisaus ei suotta sano, että me kaikki vaellamme Jumalan teitä.
— Joko sinä lähdet? jatkoi Leshnev nähdessään Rudinin tavoittelevan lakkiaan. — Etkö jää yöksi?
— En. Lähden pois! Jää hyvästi, ja kiitos… Minun loppuni on oleva huono.