— Niin, maaseutua.
— Mutta vieläkö omistat maata?
— Omistan kai jonkinlaista. Puolikolmatta sielua. Kulman kussa kuolen. Ehkä tälläkin hetkellä ajattelet: "etkö sinä tuossakaan tule toimeen ilman tyhjiä lauseita?" Tyhjät lauseet ne juuri ovat minut tuhonneet, kuluttaneet, niistä en ole päässyt eroon. Mutta mitä nyt sanoin ei ollut tyhjä lause: nämät valkeat suortuvani, nämät ryppyni ne eivät ole tyhjiä lauseita; nämät haihtuneet hapseni eivät ole — tyhjää lorua. Sinä olet aina ollut ankara minua kohtaan, vaikka tosin oikeudenmukainen; mutta heitä jo ankaruus: kaikki on lopussa, lampussa ei enään ole öljyä, itse lamppu on rikki ja sen sydän palaa loppuun… Kuolema kai vihdoin, veli sovittaa…
Leshnev säpsähti.
— Rudin! huusi hän, — minkätähden puhut tämän kaiken minulle? Millä olen sen ansainnut? Mikä tuomari, mikä mies minä olisin, jos nähdessäni sinun kalpeat poskesi ja ryppysi, päähäni edes juolahtaisi sanat: tyhjiä lauseita? Mutta tahdotko tietää, mitä sinusta ajattelen? No hyvä. Ajattelen näin: mitä kaikkea tuo mies lahjakkaisuudellaan olisikaan voinut saavuttaa, mitä maallisia etuja hän omistaisikaan, jos olisi niitä tahtonut!… mutta minä tapaan hänet nälkäisenä, turvapaikkaakin vailla…
— Minä näyn sinussa herättävän sääliä, sanoi Rudin kolkosti.
— Ei. Siinä erehdyt. Kunnioitukseni sinä herätät. Mikä olisi sinua estänyt viettämästä vuosikausia ystäväsi maatilanomistajan luona? Hän olisi varmaan turvannut elämäsi, jos vain olisit alistunut hänen nöyräksi palvelijakseen. Mikset sinä, kummallinen mies, tullut aikaan kimnaasissa? Siellä loppuivat asiat joka kerta siihen, että uhrasit persoonalliset etusi etkä laskenut juuriasi huonoon maaperään, vaikka se oli kylläkin lihavaa.
— Minä olen maankulkijaksi syntynyt, sanoi Rudin surumielisesti hymyillen. — Sentähden en voi pysähtyä.
— Olet oikeassa; mutta syy siihen ei ole se, että sinussa eläisi mato, niinkuin vasta sanoit… se - ei ole mato, joka sinussa asuu, vaan totuuden tuli, joka sinussa palaa; ja huolimatta pienistä puutteistasi, palaa se sinussa väkevämpänä kuin useissa muissa, jotka eivät edes pidä itseään itsekkäinä, vaan kutsuvat sinua juonittelijaksi. Minä olisin sinun sijassasi jo aikoja sitte pakoittanut tuon madon vaikenemaan, olisin alistunut kaikkiin oloihin; mutta sinä et edes ole tullut katkeraksi, vaan olisit varmaankin vaikka tänä päivänä valmis ryhtymään uuteen työhön nuoruuden innolla.
— En veljeni, olen väsynyt, lausui Rudin. — Olen elänyt tarpeeksi.