Rudin puhui ensin.
— Niin veli, pian minä Koltsovin kanssa voin sanoa: "Minne veit sä nuoruuteni minun, poikaparan? Etten voinut askeltakaan mennä minkäänpäin?" Ja enkö minä todellakaan enään kelpaa mihinkään, eikö minulle todellakaan ole mitään tehtävää maailmassa? Usein olen tehnyt itselleni tuon kysymyksen ja vaikka kuinka olen koettanut nöyrtyä omissa silmissäni, niin en ole voinut tulla siihen johtopäätökseen, ettei minulla olisi voimia, joita ei ole jokaiselle annettu! Minkätähden näitten voimien pitää jäädä hedelmättömiksi? Mutta muistatko, silloin kun olimme ulkomailla, olin valheellinen ja luotin itseeni… Silloin en todellakaan tietänyt, mitä tahdoin, vaan juovuin omasta sanatulvastani ja uskoin haaveisiin; mutta nyt saatan, vannon sen sinulle, suoraan lausua kenelle tahansa kaikki, mitä tahdon. Minulla ei ole mitään salattavaa: olen sanan täydessä merkityksessä ihminen, joka tahtoo hyvää: olen tyyntynyt, tahdon mukautua oloihin, en pyydä paljoa, tahdon saavuttaa likeisen päämäärän, tahdon tuottaa edes vähäpätöisintä hyötyä. Mutta ei! Se ei onnistu! Ja minkätähden? Mikä estää minua elämästä ja vaikuttamasta niinkuin muut?… Nykyään mietin vain sitä. Mutta tuskin olen päässyt vissiin asemaan, pysähtynyt määrättyyn kohtaan, niin kohtalo minut potkaisee sieltä alas… Vähitellen olen alkanut peljätä kohtaloani… ja minkätähden pitää olla näin? Ratkaise sinä minulle tämä ongelma!
— Ongelma! kertoili Leshnev. — Niin, todellakin. Minustakin sinä aina olet ollut ongelma. Jo nuorena, kun jonkun pienen väittelyn johdosta rupesit puhumaan ja puhuit niin, että sydän sykki, mutta sitte taas… no niin sinä tiedät mitä aioin sanoa… silloinkaan en sinua ymmärtänyt: ja sen tähden lakkasin pitämästä sinusta… Sinussa oli niin paljon voimaa, pyrkimisesi ihanteisiin oli niin rajaton…
— Sanoja, tyhjiä sanoja! Tointa ei ollut, keskeytti hänet Rudin.
— Ettei tointa ollut! Olihan…
— Mitä tointa? Elättää sokeaa iso-äitiä ja hänen perhettään huolineen päivineen, niinkuin muistat… Kas sellaista tointa!
— Niin; ja hyvät sanat — nekin ovat tointa.
Ääneti ja hiljaa pudistaen päätään, Rudin katseli Leshneviin.
Leshnev oli sanomaisillaan jotakin, mutta silittikin vain otsaa kädellään.
— Ja maaseutuako sinä nyt matkustelet? kysyi hän vihdoin.