— Ja onnistuit? kysyi Leshnev.
— Onnistuin erinomaisesti. Annoin kuulijoilleni kaikki mitä sielussani liikkui. Muitten muassa oli kolme, neljä erinomaista poikaa; toiset minua ymmärsivät huonosti. Muutoin täytyy myöntää, että nekin, jotka minua ymmärsivät, välistä häiritsivät minua kysymyksillään. Mutta se ei minua masentanut. Kaikki minusta pitivät ja kaikille minä annoin täydet arvosanat. Mutta silloin ruvettiin vehkeilemään vastaani… tai ei oikeastaan vehkeilemään, vaan vika oli siinä, että olin joutunut väärään piiriin. Minä häiritsin toisia ja toiset häiritsivät minua. Koulupojille pidin sellaisia luentoja, joita ei aina pidetä ylioppilaillekaan; kuulijoilleni ei niistä ollut tarpeeksi hyötyä… Tosi-asioita taas tiesin vähän. Sitä paitsi en viihtynyt siinä piirissä, johon minut oli määrätty… niinkuin tiedät, on se aina ollut heikkouteni. Tahdoin perinpohjaisia muutoksia ja vakuutan sinulle, että aiotut muutokseni olivat sekä asiallisia että helposti tehtyjä. Toivoin saavani ne aikaan tirehtorin kautta, joka oli hyvä ja kelpo mies ja joka alussa antoi minun vaikuttaa itseensä. Hänen rouvansa auttoi minua. Niin, veli, sellaisia naisia kuin hän, en ole eläessäni tavannut, Hän oli jo neljänkymmenen vuoden vanha; mutta hän luotti hyvän voimaan ja rakasti kaikkea kaunista niinkuin viisitoistavuotias tyttö, eikä peljännyt lausua ilmi vakaumustaan kenelle tahansa. En ikinä unohda hänen jaloa innostustaan ja puhtauttaan. Hänen neuvostaan minä kirjoitin järjestelmän… Mutta silloin ruvettiin vehkeilemään minua vastaan, minua paneteltiin hänelle. Varsinkin minua vahingoitti matematiikan opettaja, terävä, pieni, äreä herra, joka ei uskonut mihinkään; hän oli tuollainen Pigasovin tapainen mies, paitsi että tämä oli paljon kyvykkäämpi… Mutta yhdestä toiseen: vieläkö Pigasov on hengissä?
— Vielä, ja ajattele, naimisissa tytön kanssa, jonka kerrotaan häntä lyövän.
— Se on hänelle oikein! Entä Natalia Aleksejevna, kuinka hän jaksaa?
— Hyvin.
— Onko hän onnellinen?
— On.
Rudin vaikeni.
— Mistä minä nyt puhuinkaan?… Matematiikanopettajasta todellakin. Hän rupesi minua vihaamaan, vertasi luentojani ilotulituksiin, kävi kiinni jokaiseen vähänkin epäselvään lauseeseeni, jopa kerran löi minua sormille eräässä XVI vuosisadan muistomerkissä… mutta mikä oli pahinta: hän epäili tarkoituksiani; viimeinen saippuakuplani lankesi häneen kuin neulan päähän ja särkyi. Inspehtori, jonka kanssa äkkiä riitaannuin, yllytti tirehtorin minua vastaan; syntyi kahakka, en tahtonut nöyrtyä, kiivastuin; asia siirrettiin johtokunnan tutkittavaksi ja minun täytyi ottaa ero virastani. En suostunut tähän, tahdoin näyttää, ettei minun kanssani käy menetteleminen sillä tavalla… mutta minun kanssanipa kävikin menetteleminen miten tahansa… Minun piti lähteä tieheni.
He vaikenivat molemmat, jäivät istumaan alaspainetuin päin.