— Puhu nyt vain.
— Kas, alkoi Rudin: — joskus joutohetkinä… joutohetkiä minulla aina on ollut runsaasti… olin ajatellut tähän tapaan, tietoja minulla on paljon ja hyvä tahto… Ethän sinäkään kiellä, että minulla on hyvä tahto?
— En suinkaan!
— Muissa suhteissa minulla aina on ollut loukkauskiviä. Miksi en voisi ruveta pedagoogiksi tai suoraan sanoen opettajaksi, mieluummin kuin elää turhaan?
Rudin pysähtyi ja veti henkeään.
— Minkätähden sitte elän turhaan? Mieluummin voin antaa muille kaiken sen, minkä tiedän; ehkä minunkin tiedoistani voi olla hyötyä. Ja enhän minä ole tusinakykyjä; kieli minulla on vallassani… Päätin antautua tuohon uuteen työhön. Mutta vaikea oli saada paikkaa; yksityistunteja en tahtonut antaa ja alempiin oppilaitoksiin en sopinut. Vihdoin viimein minun onnistui saada kimnaasin opettajanpaikka.
— Missä aineessa? kysyi Leshnev.
— Venäjän kirjallisuudessa. Ja vakuutan, etten mihinkään toimeen ole heittäytynyt sellaisella hehkulla kuin tähän. Tieto siitä, että saattaisin vaikuttaa nuorisoon minua innostutti. Kolme viikkoa istuin valmistamassa avajaisluentoa.
— Onko se täällä muassasi? kysyi Leshnev.
— Ei, se on hukkunut. Se ei onnistunut hullusti ja siitä pidettiin. Muistan selvästi kuulijoitteni kasvot: niissä oli hyvyyden, nuoruuden, puhdassydämmisyyden, jopa osanottavaisuuden ja hämmästyksen ilme. Astuin kateederiin, luin luentoni kuumeentapaisesti; olin luullut sen kestävän tunnin, ehkä enemmänkin, mutta se loppui kahdessakymmenessä minuutissa. Inspehtori — kuiva ukko, nenällään hopeasankaiset silmälasit ja päässään lyhyt peruukki, — oli läsnä. Tuontuostakin hän nyökäytti päätään minuun päin ja lopetettuani, astuessani alas nojatuolista, virkkoi hän minulle: "Kyllä se kävi hyvin, mutta oli hiukan hämärää, liikkui liiaksi yläilmoissa eikä ollut asiallista." Mutta oppilaat seurasivat minua kunnioittavin katsein… oikein totta. Sentähden nuoriso minulle onkin niin kallis! Toisen ja kolmannen luentoni vielä kirjoitin, mutta sitte rupesin puhumaan vapaasti.