— No, mitä kuuluu? kysyi Aleksandra Pavlovna.
— Vielä se on hengissä… vastasi ukko.
— Saako astua sisään?
— Miksei, kyllähän sitä…
Aleksandra Pavlovna astui mökkiin. Siellä oli ahdasta, savuista, ummehtunutta. Joku käänteli ja ähki vuoteella. Aleksandra Pavlovna katseli ympärilleen ja näki puolihämärästä pörröisen, ryysyihin käärityn akan pään. Sairaan rinta oli peitetty raskaalla sarkatakilla, hän hengitti vaivaloisesti ja liikutteli heikosti laihoja käsiään.
Aleksandra Pavlovna likeni akkaa ja kosketti kädellään hänen otsaansa.
Se oli polttavan kuuma.
— Miten sinä nyt jaksat, Matriona? kysyi hän, nojaten vuoteen laitaan.
— Voih! ähki sairas katsellen Aleksandra Pavlovnaa. — Huonosti, huonosti, hyvä rouva! Kuoleman hetki tuli, rouva kulta.
— Ehkä sinut, Matriona, sentään hyvä Jumala vielä parantaa. Oletko sinä ottanut niitä rohtoja, joita sinulle lähetin?
Akka voihki tuskallisesti eikä vastannut. Hän ei ollut kuullut kysymystä.