— On se niitä ottanut, vastasi ukko, joka oli seisahtunut ovelle.
Aleksandra Pavlovna kääntyi hänen puoleensa.
— Eikö hänellä täällä ole apunaan ketään muuta kuin sinä?
— Onhan tuo tyttö, hänen lapsenlapsensa, mutta se ei pysy sisällä. Ei viitsi istua paikoillaan, senkin heilakka. Jos pyytää mummo vettä juodakseen, niin tuskin viitsisi sitäkään antaa. Ja minä taas olen vanha, mitä minusta!
— Mutta entä jos muuttaisimme hänet minun sairashuoneeseeni?
— Ei. Mikä häntä sinne kuljettaisi. Sama se, missä kuolee. Johan tuo on tarpeekseen elänyt. Jumala tahtoo jo pois. Ei hän enään vuoteeltaan nouse. Häntä vielä sairashuoneeseen! Jos häntä ruvetaan liikuttamaan, niin hän kuolee käsiin.
— Voih, äänteli sairas, — rouva kulta, pidä huolta tyttöraukastani!
Meidän herrasväkemme ovat kaukana, mutta sinä…
Akka vaikeni. Hän oli puhunut voimiensa takaa.
— Älä ole levoton. Kyllä minä pidän huolen kaikesta. Ja kuuleppa, minä toin sinulle teetä ja sokeria. Juo nyt sitä jos mielesi tekee… Kai teillä on teekeittiö, lisäsi hän kääntyen ukkoon päin.
— Jaa teekeittiökö? Eihän meillä ole teekeittiötä, mutta saahan sen lainata.