— No koeta sitte lainata, muutoin minä lähetän omani. Ja komenna tyttöä olemaan siivolla. Sano, että se on hävytöntä.
Mitään vastaamatta ukko molemmin käsin tarttui kääröön, jossa oli sokeria ja teetä.
— No, hyvästi nyt Matriona! sanoi Aleksandra Pavlovna; — minä käyn sinua vielä katsomassa. Ja älä sinä rupeekkaan huolehtimaan, vaan ota lääkkeitä säntillisesti.
Akka nosti päätään ja kääntyi Aleksandra Pavlovnaan.
— Anna rouva kulta kätesi, pyysi hän.
Aleksandra Pavlovna ei kuitenkaan antanut hänelle kättään, kumartui vain suutelemaan häntä otsalle.
— Pitäkää nyt huolta siitä, sanoi hän mennessään ukolle, — että hän saa lääkkeet ajallaan… ja juottakaa häntä teellä niin paljon kuin häntä haluttaa…
Ukko ei puhunut mitään, kumarsi vain jäähyväisiksi.
Syvästi Aleksandra Pavlovna hengitti, päästyään raittiiseen ilmaan. Hän aukaisi päivänvarjostimensa ja alkoi juuri astua kotiin päin, kun äkkiä mökin kulman takaa ajoi esiin kevyet juoksurattaat. Niissä istui noin kolmenkymmenen vuotias mies vanhassa, harmaassa sarkapalttoossa, päässä harmaa, leveäpohjainen lakki. Nähdessään Aleksandra Pavlovnaa, hän paikalla seisahduta hevosensa ja kääntyi hänen puoleensa. Hänen leveät, kalpeat kasvonsa pienine harmahtavine silmineen ja vaaleine viiksineen olivat hyvin samanväriset kuin miehen koko puku.
— Hyvää päivää, sanoi hän laiskasti hymyillen. — Mitä tekemistä teillä täällä on ollut olevinaan, uskaltaako kysyä?