Kasvonpiirteiltään oli hän hyvin sisarensa näköinen. Ilme niissä ei sentään ollut yhtä leikkisä ja vilkas ja katse hänen kauneissa, ystävällisissä silmissään oli suruisa.
— En juuri mitään, vastasi Natalia: — olen kuunnellut Pigasovin toraa, ommellut kanavatyötä, lukenut.
— No mitä olette lukenut?
— Olen lukenut… ristiretkistä, vastasi Natalia, hetkeksi katkaistuaan lauseensa.
Volintsev katseli häntä.
— Ah, sanoi hän vihdoin: — se mahtaa olla hauskaa.
Hän taittoi oksan ja alkoi heiluttaa sitä ilmassa. Parikymmentä askeletta he vielä astuivat eteenpäin.
—- Mikä parooni se oikeastaan on, johon äitinne on tutustunut? kysyi
Volintsev taas.
— Kamarijunkkari. Ei täkäläisiä. Äiti häntä kovasti kiittää.
— Äitinne antaa helposti voittaa itsensä.