Darja Mihailovna ei siihen vastannut mitään, vaan vei Aleksandra
Pavlovnan sohvaan ja istuutui itse hänen viereensä.
— Filosofia! huokasi Pigasov: — ja sen ylhäiset näkökohdat, ne, ne vielä tuottavat minulle surman. Mitä tuolta ylhäältä sitte oikeastaan voi nähdä? Kas, jos nyt joku tahtoo ostaa esimerkiksi hevosen, niin eihän hän palotornista lähde sitä tarkastamaan, eikö totta?
— Tämä parooni tulee teille tuomaan jotakin kirjoitusta? kysyi
Aleksandra Pavlovna.
— Niin, erästä kirjoitusta, vastasi Darja Mihailovna liioitellen huolimattomasti, — kaupan ja teollisuuden keskinäisestä suhteesta Venäjällä… Mutta älkää peljätkö, että tässä teidän seurassanne rupeamme sitä lukemaan… En minä teitä pyytänyt vieraikseni sitä varten. Le baron est aussi aimable que savant [parooni on yhtä rakasteltava kuin oppinut] Ja puhuu niin hyvin venättä. O est un vrai torrent… il vous entraine [Hänestä tulvii kaunopuheliaisuus virtana… hän aivan riistää mukaansa.]
— Puhuu niin hyvin venättä, lisäsi Pigasov, — että ansaitsee ranskankielisen kiitoksen.
— Jyrmistelkää vain, Afrikan Semenitsch, jyrmistelkää… Se sopii teidän pörröiseen tukkaanne aivan erinomaisesti… Mutta miksei häntä jo kuulu? Tiedättekö hyvät herrat ja naiset, lisäsi Darja Mihailovna katsellen ympärilleen: — menkäämme puutarhaan… Päivälliseen on vielä melkein kokonainen tunti ja ilma on niin kaunis…
Koko seura nousi ja läksi puutarhaan.
Darja Mihailovnan puutarha ulottui jokeen asti. Siellä oli vanhoja, varjokkaita lehmuskäytäviä, joitten päistä aukeni smaragdinkarvaisia, tuoksuvia istutuksia, akaasia- ja syreenilehtoja.
Volintsev, Natalia ja neiti Boncourt joutuivat puutarhan päähän. Volintsev asteli vaieten Natalian rinnalla. Neiti Boncourt seurasi heitä kappaleen matkan päässä.
— Mitä te tänään olette tehnyt? kysyi viimein Volintsev, kierrellen rehevien, vaaleahkojen viiksiensä päitä.