— Hyvänen aika! huusi Basistov, — mitä te puhutte! Tyhjää roskaa. Minä olen asunut Vähä-Venäjällä, minä rakastan tätä maata ja osaan sen kieltä… Se mitä te juuri lausuitte, ei ollut suoraan sanoen mitään kieltä…
— Ehkä, mutta vähä-venäläinen itkee siitäkin. Te puhutte sen kielestä… Onko sen kieltä olemassa? Kerran minä pyysin erästä vähä-venäläistä kääntämään kielelleen ensi lauseen, joka mieleeni sattui. Hän sen käänsi. Mutta en minä voinut huomata muuta, kuin että hän huonolla venäjänkielellä lausui saman kuin minä… Onko se mielestänne kieltä, itsenäistä kieltä? Ennemmin antaisin huhmarissa survoa parhaan ystäväni, kuin myöntäisin tuon todeksi.
Basistovilla oli vastaus valmiina.
— Jättäkää hänet, sanoi Darja Mihailovna, — tiedättehän ettei häneltä saa kuin hulluja vastaväitteitä!
Pigasov hymyili myrkyllisesti. Lakeija tuli samassa ilmoittamaan, että Aleksandra Pavlovna veljineen oli saapunut. Darja Mihailovna nousi ottamaan vastaan vieraitaan.
— Tervetuloa, Alexandrine, sanoi hän astuen hänen luokseen: — miten hauska, että tulitte!… Tervetuloa, Sergei Pavlitsch!
Volintsev painoi Darja Mihailovnan kättä ja likeni Natalia Aleksejevnaa.
— No tuleeko uusi tuttavanne, tuo parooni, tänään? kysyi Volintsev.
— Kyllä.
— Sanotaan hänen olevan suuren filosoofin: aivan hänestä sinkoilemalla kuuluu räiskähtelevän Hegelin lauseita.