— Eivät käytä, siksi, etteivät kykene niitä käyttämään.
Darja Mihailovnan posket vetäysivät heikkoon punaan.
— Tepä alatte lausua hävyttömyyksiä, huomautti hän väkinäisesti hymyillen.
Huoneessa syntyi hiljaisuus.
— Missä tuo Solotonoscha oikeastaan on? kysyi äkkiä toinen pojista
Basistovilta.
— Poltavan kuvernementissä, ystäväni, vastasi siihen Pigasov: — itse Vähällä-Venäjällä. (Hän vaihtoi sangen mielellään puheainetta.) — Kas, me olemme tässä pohtineet kirjallisuudesta, jatkoi hän: — ja jos minulla vain olisi irtonaisia rahoja, niin rupeisin vähävenäläiseksi runoilijaksi.
— No ja vielä mitä! sanoi Darja Mihailovna. — Tulisipa teistä hyvä runoilija! Osaatteko te edes vähävenäjää?
— En ensinkään. Mutta en sitä tarvitsisikaan.
— Kuinka ette?
— Tietysti en sitä tarvitsisi. Otan vain paperiliuskan ja kirjoitan päällekirjoitukseksi: "Laulu" ja alan sitte: "Oi sä kaiho, kohtaloni!" — Ja Pigasov tekasi muutamia säkeitä, joissa runomitta oli sama kuin tunnetuissa vähä-venäläisissä lauluissa, mutta sanoilla ei ollut mitään merkitystä. — Jotakin siihen tapaan, jatkoi hän, — ja runoilija on valmis; ei muuta kuin painata ja julkaise. Vähä-venäläinen lukee, laskee pään käden varaan ja itkee. Se on tuntehikasta kansaa!